Rukoilevaisuuden synty ja hengellinen elämä 1700-luvun Suomessa
1. Johdannoksi
Arvoisat lukijat. Valmistin artikkeleita rukoilevaisuudesta erästä lehteä varten. Länsi-Suomen Herännäislehden päätoimittaja Timo Laato sai vihiä tästä työstäni ja hän pyysi minua lähettämään työni tulokset myös rukoilevaisten lehdessä julkaistavaksi. Rukoilevaisuuttahan on tutkittu vuosisatojen kuluessa jonkin verran. Lukuisat eri ”harrastelijat” ovat tutkineet rukoilevaisuutta, kukin omasta näkökulmastaan käsin. Onpa tutkijoiden joukkoon liittynyt myös kunnianarvoisa Helsingin yliopiston entinen dogmatiikan professori Osmo Tiililäkin. Lisäksi Martti Ruuth teki ansiokkaan tutkimuksen Abraham Achreniuksesta.
Ensimmäisen kattavan tutkimusyrityksen rukoilevaisuudesta teki Harri Heino kirjassaan ”Hyppyherätys – Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä”. Harri Heinon tutkimuksen nimi ilmaisee hänen tutkimustuloksensa. Hän arvelee, että 1900-luvun rukoilevaisuus oli hyppyherätyksen seurausta. Noihin tutkimustuloksiin on rukoilevaisessa herätysliikkeessä suhtauduttu sangen kielteisesti. Perinteisesti on rukoilevaisessa herätysliikkeessä ajateltu, että Länsi-Suomen rukoilevaisuus on syntynyt v.1756 alkuunlähteneen kansanherätyksen myötä, eikä hyppyherätyksen seurauksena.
Rukoilevaisuus on vanhin kirkon piirissä toimiva herätysliike. Tämän herätysliikkeen lähes 250-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaisia vaiheita. Kaikkien vaiheiden läpi rukoilevaisuus on kuitenkin säilynyt aitona ja elävänä herätysliikkeenä. Toki rukoilevaisuus ei voi ylpeillä suurella koolla. Monien vaiheidensa aikana rukoilevaisuus on vuoroin vahvistunut, vuoroin heikentynyt. Vahva uskoni on kuitenkin se, että tällä herätysliikkeellä on yhä paljon annettavaa kirkolle ja kansalle. Nämä artikkelit, jotka kirjoitan, eivät ole varsinaista tieteellistä tutkimustyötä. Kuitenkin artikkelien runko perustuu kirkkohistorian tutkimustuloksiin. Artikkelien rakennusaineena on herätysliikkeen historiasta ja kirjoista peräisin olevia alkuperäisiä tekstikatkelmia ja kertomuksia rukoilevaisliikkeen johtohahmoista ja rukoilevaiskansasta.
2. Rukoilevaisuuden alkukipinä oli Liisa Eerikintyttären hengellinen herääminen vuonna 1756
Rukoilevaisuuden syntyhetkenä on pidetty vuotta 1756. Kalantilainen tyttö Liisa Eerikintytär oli tullut synninhätään lukiessaan Arthur Dentin kirjaa ”Totisen Käändymisen Harjoitus”. Kirjaa lukiessaan hän oli paimenessa. Tyttö joutui tilanteeseen, jota kutsutaan herätykseksi ( hän joutui sielunhätään. Hän koki olevansa Jumalan ankarien tuomioiden alla. Liisa Eerikintyttären voimakas kokemus oli tyypillinen herätyksen tilaan joutuneen ihmisen kokemus. Hän koki olevansa tuomittu ja kadotettu ihminen. Tuon kokemuksen voima oli kuitenkin poikkeuksellisen suuri: Liisa Eerikintytär kertoi kokemuksestaan kotikylänsä Santtion asukkaille. Liisan voimakas herääminen tarttui muihin kyläläisiin. Monet alkoivat kysyä omalla kohdallaan sitä, olivatko he Jumalalle kelpaavia. Kalannin seurakunnan kappalainen Johan Gottleben näki herätyksessä Jumalan työn ja johdatuksen. Hän kertoi seuraavasti: ”Jumalan armon voimasta, joka epäilemättä sai aikaan tämän epätavallisen käytöksen, joutuivat pian sen jälkeen kaikki mainitun kylän asukkaat samanlaiseen tilaan, niin ettei sieltä, sen taloista ja pihoilta, pelloilta ja niityiltä kuultu muuta kuin surkeaa ja tuskaista kirkumista, huutoa, valittamista ja itkemistä heidän jumalattoman ja epäkristillisen elämänsä vuoksi”.
Tämä kansanherätys on jo rukoilevaisuutta. Herätys levisi 1750-luvun loppuun mennessä alueelle, jonka eteläinen raja oli Lemulla ja Nousiaisissa, Kalannin suunnalta se levisi myös pohjoiseen päin, Eurajoelle, Kokemäelle ja Kiikkaan. Levinneisyysalueeseen kuului siis suuri osa Varsinais-Suomea ja Satakuntaa. Herätysliike levisi siis muutaman vuoden aikana suhteellisen laajoille alueille. Kansanherätys levisi 1770-luvulla myös Länsi-Suomesta itäänpäin Hämeen suuntaan. Voimakas levinneisyyskeskus oli silloin Satakunnan ja Hämeen rajamailla Kangasalla, Orivedellä ja Sahalahdella, mutta myös niiden lähiseuduilla Karkussa, Kuhmalahdella, Teiskossa, Messukylässä, Pirkkalassa, Eräjärvellä, Längelmäellä, Ruovedellä, Lempäälässä ja Vesilahdella oli herätystä. Herätyksiä esiintyi myös Uudellamaalla monin paikoin. Kansanherätyksellä näyttää olevan yhtymäkohtia myös Savoon ja siellä v.1796 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Voidaan siis sanoa, että Liisa Eerikintyttären synninhädän seurauksista syntynyt hengellinen herätys levisi laajoille alueille Etelä- ja Keski-Suomeen ja oli pohjana myöhempien herätysliikkeiden nousulle 1800-luvulla. Kansanherätys ei siis jäänyt pelkästään Länsi-Suomen herätysliikkeeksi, sillä herätysliike laajeni nopeasti ja levittäytyi laajoille alueille Länsi-Suomeen, Hämeeseen, Uudellemaalle ja osittain myös Savoon.
Pohjana tälle kansanherätykselle oli hartauskirjallisuus, jota kansan keskuudessa ahkerasti luettiin. Suomenkieliset kirjat olivat 1700-luvulla pääasiassa kristinuskoa opettavia ja selittäviä hartauskirjoja. Kansaherätykseen liittyneet eivät siis aikansa mittapuun mukaan olleet millään tavalla sivistymättömiä ihmisiä, he omasivat siihen aikaan lukutaidon. Kirkkohan oli lukutaitoa opettanut ja edistänyt kinkereillä. Kinkereillä oli painotettu katekismuksen osaamista ja lukutaitoa.
3. Kansanherätys uudisti kirkkoa omalla uskontulkinnallaan ja toiminnallaan
Kansaherätys oli luonteeltaan kirkollis-pietistinen herätysliike. Pietismi-sanalla voidaan selittää aika pitkälti kansanherätyksen kristinopillisia korostuksia. Pietismi korostaa henkilökohtaista uskoa. Kristittyjen tulee pietismin oppien mukaan kokoontua hartauskokouksiin, ”konventikkeleihin”. Näissä kokouksissa saarnaajat opettavat etupäässä hartauskirjallisuuden pohjalta Raamatun periaatteita. Opetuksen sisältönä on se, että ihmisen tulee kääntyä kevytmielisestä elämäntavasta. Kristityn tuntomerkki on arkielämän keskellä vaikuttava usko. Usko näkyy arkielämässä hyvinä tekoina, Jumalan mielen mukaisena toimintana. Tällaista elämänparannusta olikin havaittavissa niiden keskuudessa, jotka liittyivät kansanherätykseen. Pahaa oli kevytmielinen elämäntapa, maalliset ilot ja ne tuli vaihtaa taivaallisiin iloihin. Taivaallista iloa koettiin heränneitten kokouksissa, voimaa saatiin hartauskokouksista ja henkilökohtaisesta hartauselämästä. Kansanherätys oli hyvin kirkollinen herätysliike, se vaikutti kirkon seurakuntarakenteessa, hyväksyi kirkon sakramentit ja pappisviran. Kuitenkin osa papistoa vastusti kansanherätystä ankarasti. Syykin oli selvä. Sekä maallinen että kirkollinen esivalta halusivat valvoa sitä, mitä kirkollisella kentällä tapahtui. Jotta tuo valvominen onnistuisi parhaalla mahdollisella tavalla, oli esivalta antanut vuonna 1726 kokoontumiskiellon, ns. ”konventikkeliplakaatin”. Konventikkeliplakaatissa oli määräys, jonka mukaan ainoastaan kirkon jumalanpalvelukset ja pappiloissa pidettävät hartaustilaisuudet olivat sallittua hengellistä toimintaa.
Tässä heränneet joutuivat törmäyskurssille esivallan kanssa. Heränneet järjestäytyivät seuraliikkeeksi, hengellisiä kokouksia pidettiin ennen kaikkea yksityisissä kodeissa. Tämä kiinnitti esivallan huomiota ja heränneet joutuivat useilla paikkakunnilla käräjille luvattomien hartauskokouksien järjestämisestä. Silloin ei tosiaankaan vallinnut nykyihmisille niin itsestään selvä uskonnonvapaus! Hengellinen elämä oli tarkkaan valvottua ja säänneltyä. Seurakuntien kirkkoherrat pitivät myös tarkan vaarin siitä, että kirkollista järjestystä noudatettiin.
Kansanherätys oli, kuten sanottua, kirkollinen liike. Se ei pyrkinyt eristäytymään kirkosta omaksi joukokseen. Monilla paikkakunnilla kansanherätys sai aikaan kristinopin parempaa tuntemusta ja edisti myös ulkonaista järjestystä. Euran kirkkoherra Juhana Laihiander mainitsi, että kristinuskon tuntemus oli huomattavasti lisääntynyt näiden heränneiden keskuudessa, niin, että monet, joihin aikaisemmat kehoitukset ja jalkapuurangaistukset eivät olleet tehonneet, nyt olivat perillä kristinopin keskeisistä asioista.
Nousiaisissa kirkkoherra Abraham Achrenius liittyi kansanherätykseen. Hän ryhtyi pitämään seuroja Nousiaisten kirkon asehuoneessa. Näistä kokouksista nostettiin syyte, syyte kuitenkin raukesi. Huomattiin, että hartauskokouksien järjestäminen pikemminkin tuki seurakunnan toimintaa ja edisti yleistä järjestystä siitä huolimatta, että konventikkeliplakaatti kielsi yksityisten hartauskokousten pidon. Todettiin, että hartauskokousten pitäminen oli kirkollista ja seurakunnallista toimintaa.
4. Perusta kansanherätyksen syntymiselle oli 1700-luvun henkinen ilmapiiri ja pietistiset vaikutteet
Kansanherätys ei syntynyt tyhjästä. Sille oli olemassa ”hengellinen tilaus”. Ajat olivat 1700-luvun alussa olleet hyvin ankeita. Suuren Pohjan sodan seurauksena venäläinen sotaväki liikkui kaikkialla eteläisessä Suomessa aiheuttaen terrorillaan kauhua ja pelkoa. Tämä aika kesti noin v. 1713-1721 välisen ajan, ajanjaksoa kutsutaan Isovihaksi. Monet papit pakenivat silloin virkapaikoiltaan Ruotsiin. Toisaalta oli pappeja, jotka jäivät seurakuntiinsa ja kestivät yhdessä seurakuntalaistensa kanssa Isovihan vaivan ajan. Vihan aika koitti pian uudestaan. Ns. hattujen sota v.1741-1743 johti sitten Pikkuvihan nimellä tunnettuun Suomen valloitukseen. Taas oltiin siinä tilanteessa, että venäläinen sotaväki miehitti maata.
Tuon ajan suuri katastrofi oli myös Lissabonin maanjäristys v.1755. Tämä maanjäristys oli todella suuri katastrofi aikanaan. Iso- ja Pikkuvihan kauhut ja tiedot Lissabonin maanjäristyksestä loivat perustaa pikaisen maailmanlopun odotukselle. Monen ihmisen mielessä oli ajatus kääntymyksestä ennen lopullista vihan päivää, viimeistä tuomiota. Tilit Jumalan kanssa oli tehtävä selviksi ennen tuomiopäivää.
Kansanherätys sai vaikutteita muualtakin kuin vain lähialueiden tapahtumista. Saksassa oli 1600-luvulla syntynyt pietismi, herätysliike, joka kirjojensa vaikutuksella loi herätykselle otollista maaperää täällä Suomessakin. Saksassa pietismin keskuspaikkoja olivat Wurttenberg Etelä-Saksassa ja Halle Pohjois-Saksassa. Pietistien johtohenkilöt kirjoittivat paljon hartauskirjoja ja postilloja. Postillat ovat pappien kirjoittamia saarnakirjoja. Tätä kirjallisuutta tuli myös Ruotsin kautta Suomeen käännöskirjallisuutena. Luetuimpia kirjoja olivat saksalaisen papin Johann Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä”, sekä saman henkilön kirjoittama postilla ja lisäksi erityisen tärkeä ”Paradisin Yrti-Tarha”. Samoin saksalaisen J.F. Freseniuksen ”Rippi- ja Herran Ehtollisen kirja”. Myös anglosaksisesta maailmasta tuli kirjallisia vaikutteita, esim. Thomas Wilcoxin ”Kallihit Hunajan-Pisarat Kalliosta Christuxesta” ja tietenkin Arthur Dentin, englantilaisen puritaanipapin kirja ”Totisen Käändymisen Harjoitus”.
Merkittävin tuon ajan hartauskirja Suomessa oli kuitenkin suomalaisen papin Johan Wegelius nuoremman postilla ”Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus”. Wegelius käytti lähteenään postillansa kirjoittamiseen saksalaisen pietistin ja papin J.F. Spenerin postilloja. Tälläkin tavalla saksalainen pietismi vaikutti suomalaiseen pietismiin, myös kansanherätykseen. Aivan oma lukunsa on Uppsalan arkkipiispan Olaus Svebiliuksen tekemä katekismus, joka suomennettiin vuonna 1746. Tällä vahvasti luterilaisella katekismuksella on ollut vahva vaikutus kansanherätykseen ja sen kautta rukoilevaisuuteen koko herätysliikkeen olemassaoloajan. Kirjojen kirja tässäkin on kuitenkin Raamattu. Rukoilevaisten Raamattu on nykypäivänäkin v.1776 Raamatunkäännös eli ”Biblia”. Aito rukoilevaisuus korostaa sitä, että hartauskirjallisuuden ja virsilaulujen tulee olla Raamattuun pohjautuvaa ja Raamattua selittävää kirjallisuutta. Kun tämä vaatimus täyttyy, on hartauskirjallisuudella ja virsillä oma tärkeä tehtävänsä kirkoissa ja seuratuvissa.
Osa edellämainituista hartauskirjoista ilmestyi suomenkielellä ennen kansanherätyksen syntyä, osa ilmestyi kansanherätyksen jo synnyttyä. Joka tapauksessa jokainen näistä kirjoista on antanut ratkaisevia vaikutteita kansanherätyksen ja yleensä rukoilevaisen herätysliikkeen uskontulkinnoille ja opetuksille. Kaikkia näitä edellämainittuja kirjoja käytetään yhä rukoilevaisten piirissä kotihartauksissa ja myös seurapuheiden pohjana.
Myös laulukokoelmat ovat olleet tärkeitä tälle varhaiselle suomalaiselle kristillisyydelle. Kirkko julkaisi v. 1701 ns. Vanhan suomalaisen virsikirjan, mutta sen lisäksi heränneet lauloivat ns. arkkivirsiä. Arkkivirsihän on sellainen virsi, joka on painettu erillisille paperiarkeille. Niitä ei alun perin sisällytetty painettuihin laulukirjoihin, vaan ne liikkuivat kansan käsissä yksittäispainoksina. Merkittävimpiin 1700-luvulla eläneisiin arkkivirsien tekijöihin kuuluu Tyrväältä kotoisin oleva Tuomas Ragvaldinpoika, jalkavaivainen kirkonköyhä. Tätä miestä on nimitetty ”arkkiveisujen isäksi” sillä perusteella, että hän toimi kauan ammattimaisena arkkivirsien tekijänä. Hän myös otti ensimmäisenä käyttöön ”arkkiveisu”-nimityksen. Tuomas Ragvaldinpojan arkkivirsillä oli vaikutusta heränneisiin. Myös kansanherätykseen liittynyt pappi, Abraham Achrenius loi arkkivirsiä, kaikkiaan 60 arkkivirttä.
Yksin hengellinen kirjallisuus ja vaikeat ajat eivät voineet synnyttää kansanherätystä, rukoilevaisuuden alkuperäistä ilmentymää. Mutta vaikeat ajat ja hengellinen kirjallisuus yhdessä loivat maaperää herätykselle. Kristityt sanovat, että Jumala kaikkina aikoina pitää huolta kansastaan, antaa sille hyviä ja vahvoja pappeja ja saarnaajia ja lisäksi hengellistä herätystä. Hengelliset herätysliikkeet ovat tyypillisiä ilmiöitä nimenomaan Suomen kirkkohistoriassa. Muissakin maissa vastaavia herätyksiä on tapahtunut, mutta Suomessa pietistis-kirkollinen herätysliike on muovannut hengellistä elämää vuosisatojen ajan. Tänäkin päivänä herätysliikkeet ovat tärkeä osa Suomen kirkollista elämää. Rukoilevaisuus on yksi herätysliike muiden joukossa, mutta se haluaa kantaa vanhan kristillisyyden uskoa ja traditiota myös nykyajan maailmassa.
Tässä artikkelissa keskityttiin lähinnä kansanherätyksen alkuun ja herätysliikkeen varhaishistoriaan 1700-luvulla.