Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 4/2023

Saarnan kriisi

Timo Laato, päätoimittaja

Kirkon julistus on isoissa ongelmissa. Ei siis missään hetkellisessä, vaan pitkässä ja vakavassa kriisissä. Syitä löytyy varmaan vaikka kuinka mo­nia, eikä niitä kaikkia pysty luettelemaan tai edes tietämään. On kuitenkin syytä pysähtyä ja miettiä hiukan tarkemmin, mistä saarnan alennustila voi johtua. Keskeisek­si tekijäksi ja yhteiseksi nimittäjäksi nousee epäilemättä luottamuksen puute siihen, mitä julistetaan (tai pitäisi julistaa) totuutena. Jos usko Raamattuun Jumalan täydellisenä sanana katoaa, jäljelle jäävät ainoas­taan puhujan omat aatokset ja aprikoinnit. Julistaja itse sitten lopulta määrittelee, mikä hänestä kannat­taa tuoda seurakunnalle taivaallisena sanomana. Ennemmin tai myöhemmin hänen oma uskottavuuten­sa kärsii, ja hänen kuulijoilleen jää petetty olo.

”Voi minua, ellen minä evankeliumia julista”, kirjoitti Paavali. Siksi hän julisti eikä hävennyt. Hänessä oli asennetta kerrassaan, ja asenne oli vielä kohdallaan. Evankeliumia saarnattaessa puhutaan käsitteestä ”Jumalan vanhurskaus” (Room. 1:16–17). Siitähän koko uskonpuhdistus sai alkunsa 1500-luvulla. Ihan sama voi käydä toteen yhä edelleen. Jumalan vanhurskauteen sisältyy ai­na­kin seuraavat kolme tärkeätä kohtaa:

1) Jumalan oma vanhurskaus,

2) Jumalan pelastava toiminta vanhurskauden voimaan saattamiseksi ja

3) Jumalan lahjoittama vanhurskaus.

Jos ja kun käsite ”Jumalan vanhurskaus” on evankeliumin keskeisim­pänä sisältönä ja koska kir­kon eh­dot­tomas­ti tärkein tehtävä on julistaa evankeliumia aina ja kaikki­alla, kuinka sitten pitäi­si saar­nata ”Ju­malan vanhurskaudesta ja Jumalan vanhurskautta” sieluille autuudeksi?

Nykyisin julistuksessa keskitytään väliin vakuuttamaan kuulijoita ”hyväksymään Ju­ma­­la”. Heitä voi­daan kehottaa ”hyväksymään, että he ovat jo hyväksyt­ty­jä”. Tämäntapaista saarnaa kuulee yleisesti kan­sankirkossa, mutta sitä samaa löytyy myös niistä piireistä, joissa pyritään evankelioimaan ja saavutta­maan uusia jäseniä tai kannattajia innokkaan käännytystyön avul­la. Harvemmin nostetaan kuitenkaan esiin ratkaisevaa kysymystä, tahtooko Jumala tai voiko hän edes hyväksyä syntistä ihmistä yhteyteensä. Usein vain edellytetään ihan itsestään selvä­nä, et­tä totta kai hän tahtoo ja tietysti hän voi. Silloin sivuu­te­taan Jumalan oma vanhurskaus, hänen van­hurs­kaat ja pyhät vaatimuksensa mitäänsanomattomina tai ainakin vähemmän tär­keinä. Ei vastata kysymykseen, millä perusteella hän, vanhurskas Tuomari, voi ylipäänsä van­hurs­kaut­taa jumalattoman. Ei siis saarnatakaan evankeliumia, jossa il­mestyy ”Juma­lan (oma) van­hurskaus” Kristuksen suorittaman sijaissovituksen yhteydessä (ks. yllä kohta 1).

Edelleen aikamme uskonnollisuutta hallitsevat yleisesti ”meidän erilaiset (inhimil­li­set) tar­peem­me”. Us­kon­nos­ta hae­taan apua ensi sijassa niiden tyydyttämiseen. Usein ne lisäksi ym­märretään ”psy­ko­lo­gi­soi­vasti”. Puhutaan yksinäisyydestä, vieraantumisesta, turhautunei­suu­desta, pelokkuudesta, ahdistu­nei­suu­desta, huonosta olosta jne. Kristillinen sanoma mukaute­taan sitten näi­hin tar­pei­siin. Kirkko muuttuu entistä enemmän ”psykokirkoksi”, kuten viime­aikaista kehitystä on osuvasti luonnehdittu (J. Kivivuori: Psykokirkko: Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta, 1999). Tietysti hen­gel­lisessä yhteisössä on paljossa ky­se psykologiasta, ihmissuhteista ja niiden kiemuroista tai solmuista, mutta ei kaikki sil­ti­kään ole täs­sä. Milloin saarnatuolista rohjetaan julistaa, että toisinaan yksinäisyys ja vieraantunei­suus voivatkin johtua omasta itserakkaudesta, katkeruudesta ja vihasta? Tai että tur­hautu­nei­suus ja ahdistus saattavat olla seurausta rukouksen laiminlyönnistä ja ihan suoranaisesta epä­uskosta? Tai että ah­distu­nei­suus nousee ehkä jostain tunnustamattomasta pahuudesta tai lan­kee­muk­sesta? Näin julistettaessa ei kir­kossa enää pelkästään psykologisoida, vaan saarnataan synnistä syntinä. Väärää syyl­lis­tämistä pitää eh­dottomasti tarkkaan varoa, mutta tus­kin syyl­lis­tä­mis­tä voi tai kuuluu kokonaan välttää. Meissähän se vika tavallisimmin on! Sii­hen ei au­ta vaikeneminen tai huomion kiinnittäminen muualle. Silloin auttaa ainoastaan evankeliumi. Siinä lahjoitetaan täydellinen anteeksiantamus, jonka Kristus on an­sainnut Golgatalla viat­to­malla ve­rellänsä. Siinä siis ilmestyy ”Jumalan (hänessä hankkima pe­las­ta­va) van­hurs­kaus” (ks. yllä kohta 2).

Samantapaista ajatuksenkulkua voi vielä jatkaa eteenpäin. Myös monet kristilliset ”hyveet” psy­ko­lo­gi­soi­daan aikanamme helposti. Esimerkiksi ilo on siinä tapauksessa tyytyväisyyttä itseen­sä ja elämi­seen­sä. Rau­ha on sielun sisäistä rauhallisuutta. Rakkaus tarkoittaa, että on hauskaa ja mukavaa seuraa seurakunnassa jne. Varmaan näissä selityksissä on totta ainakin toinen puoli, ja siksi niis­sä on kyllä pal­jon var­teen­otet­ta­vaa. Silti monet tärkeät raamatulliset teemat jäävät sivuun, kuten ilo Her­rassa, rauha Jumalan kanssa tai rakka­us Ju­malaa ja jopa vihamiehiä kohtaan. Entä missä ja milloin pu­hu­taan sellaisista kristillisistä hy­veistä kuin rehellisyys, totuudellisuus, nöyryys, puhtaus ja pyhyys? Näis­tä saarnaaminen vie kuulija­kun­nan tutkimaan asemaansa erityisesti Jumalan edessä ja suhteessa hä­neen eikä vain pääasiallisesti as­kar­te­lemaan omien tuntemustensa kanssa. Sangen usein sellainen it­se­tut­kis­telu johtaa entistä syvempään synnintuntoon. Armon kirkastamiseksi tar­vi­taan evankeliumia Kris­tuksen sovitustyöstä, sillä siinä – ku­ten edellä on jo käynyt ilmi – ilmestyy ”Jumalan (hä­nessä hankkima pe­las­ta­va) van­hurs­kaus” (ks. yllä koh­ta 2).

Äärimmilleen vietynä kansankirkon julistus on nykyään kärjistynyt väitteeseen, että ”kaik­ki pääsevät taivaaseen”. Kärjistyksen yksipuolisuutta tuskin kannattaa ruveta ruotimaan täs­sä yhteydessä. Riittänee to­teamus, että ainakin niille, jotka eivät oman todistuksensa mu­kaan edes halua taivaaseen, sinne pää­se­minen muuttuu sinne joutumiseksi – ja sen jälkeen ei sitten taivas enää olekaan taivas. Vanhurs­ka­ut­ta­misopin kannalta tuollaisesta julistuksesta ei löydy pienen pientäkään totuuden valoa. Ei siinä siis ju­lis­teta evankeliumia, jossa ilmestyy ”Jumalan (uskon kautta ja uskossa lahjoittama) vanhurskaus” (ks. yllä koh­ta 3).

Siten ”Jumalan van­hurs­ka­u­desta” saarnaaminen ei ole ollenkaan helppoa. Ilmauksen kaikki eri vi­vahteet ja mer­ki­tyk­set pitäisi tuoda selvästi esille. Yhtään niis­tä ei saisi jättää pois eikä yhtään niistä saisi muuttaa toisenlaiseksi tai suorastaan vääristää. Lut­her totesi aikanaan, että vanhurskauttamisopista saar­naa­minen on se vai­kein ja vaa­ti­vin taito. Siinä ratkeaa hänen mielestään, kuka tai ketkä ovat todellisia teo­logian tohtoreita.