Abraham Achrenius (rukoilevaisen herätysliikkeen hengellinen isä)
1. Johdannoksi
Rukoilevaisuus on vanha herätysliike. Sillä on pitkä historia, monia johtajia ja monia merkittäviä kristittyjä. Materiaalia on paljon. Kun lyhyessä lehtiartikkelissa yrittää kirjoittaa jotain rukoilevaisista, on suoritettava materiaalin karsintaa ja keskityttävä olennaisimpiin asioihin. Rukoilevaisuushan on aina ollut ensi sijassa maallikkoliike. Suomen herätysliikkeestä se on perinteisesti ollut maallikkovaltaisin. Sitä ovat johtaneet ja ohjanneet rukoilevaiskansan keskuudesta nousevat maallikkoisät ja osittain maallikkoäidit. Pappien suhtautuminen rukoilevaisuuteen on ollut kaksijakoista. Rukoilevaisuudella on toki ollut omat, merkittävät pappinsa, mutta hyvin suuri osa rukoilevaisalueen papeista on ollut rukoilevaisliikkeen vastustajia. Maallinen ja kirkollinen esivalta valvoivat tiukasti uskonrauhaa 1700-ja 1800-luvuilla ja puuttuivat tarvittaessa kovallakin kädellä asioihin. Yhä oli voimassa esivallan asettama kokoontumiskielto, ei ollut luvallista kokoontua kodeissa hartaustilaisuuksiin. Hartaustilaisuudet tuli rajoittaa Jumalanpalveluksiin tai pappiloissa pidettäviin hartaustilaisuuksiin.
Aihetta tarkkaan valvontaan olikin, sillä Turun tuomiokirkossa oli jo 1600-luvulla, 22.7.1688 tapahtunut sangen merkillinen tapaus. Pitkätukkainen ja -partainen mies nimeltään Lars Ulstadius oli keskeyttänyt papin saarnan ja vaati saada esittää julkisesti oman ”uskontunnustuksensa”. Kun pappi ei ollut tähän suostunut, oli Ulstadius huutanut: ”Luterilainen oppi on väärä, ja papeilla ei ole Pyhää Henkeä”. Kun miestä saatettiin ulos, hänen risaiset vaatteensa hajosivat ja hän juoksi alastomana pitkin kirkon keskikäytävää. Lars Ulstadius oli pappisvirastaan ja opettajantoimestaan eronnut henkilö. Hän oli saanut vaikutteita saksalaisesta radikaalipietistisestä kirjallisuudesta. Näin kirkosta erottautuva, luterilaisuuden vastainen pietistinen liikehdintä oli tullut ilmi maamme keskuskirkossa, Turun tuomiokirkossa. Tällaista liikehdintää kutsutaan radikaalipietismiksi. Suomalainen radikaalipietismi oli saanut sytykkeitä Uppsalasta. Uppsalan yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskeli myös suomalaisia ylioppilaita. Ylioppilaiden välityksellä radikaalipietismi levisi Suomeen. Lisäksi radikaalipietismi levisi maahamme kirjojen välityksellä.
Radikaalipietismin opinkappaleisiin kuului ”sisäinen sana”, toisin sanoen Raamatun ”ulkonaisen Sanan” merkitystä vähäteltiin ja annettiin paino omille sisäisille kokemuksille. Luterilainen uskonkäsitys oli radikaalipietisteille ”myrkkyä”, sillä luterilaisuushan korosti juuri Raamatun merkitystä ja sitä, että Jumala on ihmisten kanssa yhteydessä armonvälineiden, Sanan ja sakramenttien välityksellä. Radikaalipietistit väittivät olevansa suorassa yhteydessä Jumalan kanssa ilman armonvälineitä. Lars Ulstadius ei ollut rukoilevainen, mutta omalla tavallaan Ulstadiuksen ja muiden radikaalipietistien ajatukset jäivät elämään ja vaikuttivat 1800-luvulla myös rukoilevaisuudessa jossain määrin. Kansanherätys, joka oli alkanut Kalannista Liisa Eerikintyttären heräämisen myötä, oli kirkollista herätystä. Kansanherätys vaikutti kirkon sisällä seurakuntien arkisessa elämässä ja juhlassakin. Tähän kansanherätykseen kirkkoherra Abraham Achrenius Nousiaisissa liittyi. Hänestä tuli rukoilevaisuuden merkittävin pappi, todellinen uskon isä.
2. Abraham Achrenius sai vaikutteita kartanopietismistä ja radikaalipietismistä
Abraham Achrenius (vv. 1706-1769) on rukoilevaisuuden merkittävimpiä johtajia ja samalla herätysliikkeen merkittävin pappisjohtaja. Jo kotoaan hän oli saanut perinnöksi hurskaan kasvatuksen. Hänen isänsä Simon Achrenius oli Someron pitäjänapulainen, kodissa oli kahdeksan lasta, Abraham yksi heistä. Abraham Achrenius oli opiskeluaikanaan saanut vaikutteita ns. kartanopietismistä. Suuren Pohjan sodan jälkeen suuri osa Ruotsi-Suomen armeijan upseereista oli viety sotavankeuteen Siperiaan. Tuolla Siperian aroilla upseerien keskuudessa oli syntynyt speneriläistä pietististä herätystä. Kun upseerit kotiutettiin sotavankeudesta, he toivat mukanaan herätyksen rakennusaineita. Abraham Achrenius oli kotiopettajana erään heränneen kreivin Gustav Creutzin perheessä Pernajan Malminkartanossa. Tuossa säätyläiskodissa pidettiin kotihartauksia, hurskaus näkyi myös arkielämässä. Kreivin perheen hurskas elämä teki vaikutuksen nuoreen kotiopettajaan ja kasvatti häntä omalla tavallaan herännäispapiksi.
Pappisvirassaan Achrenius toimi mm. Ähtävän seurakunnan paimenena. Ähtävällä vaikutti voimakkaana radikaalipietismi, samainen uskonnollinen liike, jonka ensimmäinen merkittävä edustaja oli Lars Ulstadiuskin ollut. Luterilaisena pappina Achrenius vastusti Sanaa ja sakramentteja kaihtavaa liikehdintää seurakunnassaan. Radikaalipietisteillä oli Ähtävän seurakunnassa kuitenkin voimakas ote ja ennen pitkää kävikin niin, että Achrenius liittyi radikaalipietismiin! Samalla hän luopui pappisvirastaan! Kuohuntavaihe kesti hänen elämässään aikansa, lopulta hän palasi siihen, mistä oli lähtenyt. Hän anoi pappisvirkaansa takaisin ja sai sen myös. Hän toimi vv.1748-1753 Turun linnansaarnaajana. Tärkein työkausi alkoi vuodesta 1753, jolloin hänet valittiin Nousiaisten kirkkoherraksi. KaIannista v.1756 liikkeelle lähtenyt kansanherätys saapui myös Achreniuksen seurakuntaan Nousiaisiin. Heti alusta asti Achrenius suhtautui seurakunnassaan vaikuttavaan uuteen herätykseen myönteisesti. Hän ei jäänyt sivustakatsojaksi vaan liittyi heränneisiin. Hän alkoi järjestää lauluseuroja Nousiaisten kirkon asehuoneessa sunnuntai-iltapäivisin. Näissä seuroissa laulettiin, luettiin Raamattua ja pidettiin rukouksia. Jo silloin siis muotoutui rukoilevainen seurakäytäntö, joka yhäkin jatkuu rukoilevaisseuduilla. Konventikkeliplakaatti oli yhä voimassa, muut hartauskokoukset paitsi kotihartaudet olivat periaatteessa kiellettyjä. Achrenius oli sitä mieltä, ettei tuollaisia lauluseuroja voitu katsoa luvattomiksi hartauskokouksiksi. Heränneet haastettiin kaikesta huolimatta oikeuteen. Achrenius puolusti kuitenkin tarmokkaasti seuraväkeään ja saikin heitä vastaan nostetun syytteen raukeamaan.
Seuraväki ja heränneet yleensäkin kokivat Achreniuksen itselleen tärkeäksi ja läheiseksi herätysliikkeen isähahmoksi. Hänen pappilaansa Nousiaisiin tultiin saamaan sielunhoidollisia neuvoja eri puolilta rukoilevaisaluetta Vakka-Suomesta ja Satakunnastakin saakka. Vaikka suuri osa seurakuntien papeista vastustikin rukoilevaisuutta, oli myös niitä pappeja, jotka Achreniuksen lisäksi liittyivät rukoilevaisherätykseen. Achrenius tuli tämän heränneen pappisjoukon kokoajaksi ja ohjaajaksi.
3. Abraham Achreniuksesta kehittyy vanhapietistis-Iuterilainen herännäisjohtaja
Achreniuksen julistuksessa oli tärkeää omakohtaisen uskon ja pelastusvarmuuden löytäminen. Radikaalivaiheen päättymisen jälkeen Achrenius palasi hyvin luterilaiselle perustalle. Hän korosti armonvälineiden keskeistä asemaa Jumalan armon välittäjinä. Mikään ”sisäinen sana” ei saanut syrjäyttää sitä Sanaa, joka välittyi armonvälineitten, eli Jumalan Sanan julistuksen ja sakramenttien kautta. Näin Achrenius erottautui selvästi radikaalipietismistä. Achreniuksen uskonnäkemyksessä ja julistuksessa oli aineksia kirkollisesta pietismistä ja tunnustuksellisesta luterilaisuudesta.
Achrenius korosti hengellisen kääntymyksen välttämättömyyttä. Oikea Jumalan puoleen kääntyminen oli synninhätää ja toisaalta evankeliumin kuulemista. Synninhätä eli hätä sielun pelastuksesta ajoi etsimään syntien anteeksiantamusta. Syntien anteeksiantamus taas omistettiin uskovalla sydämellä synninpäästön ja sakramenttien kautta. Tämä Achreniuksen armonjärjestys on säilynyt rukoilevaisessa liikkeessä meidän päiviimme saakka. Tämä armonjärjestys ei ole yksinomaan Achreniuksen armonjärjestys. Achrenius oli saanut vaikutteita sekä pietismistä että luterilaisuudesta ja kokenut omakohtaisen kääntymyksen. Achreniuksen armonjärjestys on aika tavalla sama kuin heränneen kansan armonjärjestys on kaikissa Suomen vanhoissa kirkollisissa herätysliikkeissä.
Achreniuksen uskonnäkemyksessä oli voimakas viimeisten aikojen odotuksen tuntu. Vuonna 1755 tapahtunut Lissabonin tuhoisa maanjäristys herätti huomiota jopa täällä Pohjolan perillä. Achrenius piti tuota tuhoisaa maanjäristystä merkkinä lopun aikojen tulemisesta ja Kristuksen lähellä olevasta paluusta. Hänen mielestään Lissabonin maanjäristys oli tulevan, ikuisen tuomion esimakua. Kansa oli unohtanut Jumalan ja sai maistaa jo etukäteen Jumalan ankaria tuomioita. Julkaisipa Achrenius Lissabonin maanjäristyksestä kertovan kahdeksan arkkivirren kokoelman nimellä ”Siitä Hirmuisesta ja Surkiasta Maanjäristyxestä, Lisabonin Suuresa Pääkaupungisa Portugalin Waldakunnasa”. Achrenius opetti, että ainoa tapa välttää Jumalan tuomiot oli kääntyä maailmasta Jumalan puoleen. Kääntymyksen ja uskon tuli näkyä arkielämän keskellä Jumalan mielen mukaisena elämänä. Rukoilevaisuudessa on siis ollut aina, pietistiseen tapaan, myös hurskaan ulkonaisen elämän vaatimus. Kristityn ei sopinut elää maailmallisissa harrastuksissa, vaan hänen elämänsä tuli olla kokonaan Jumalan palvelemista.
Lopun aikojen ja Kristuksen paluun odotus näkyy selvästi rukoilevaisten laulukirjassa ”Halullisten sielujen hengelliset laulut”. Tämän laulukirjan lauluista monet ovat juuri Achreniuksen sanoittamia. Tätä laulukokoelmaa kutsutaan rukoilevaisseuduilla vieläkin kotoisasti ”Akreniukseksi”. Voidaan siis sanoa, että Achrenius puhuu omalla tavallaan nykyäänkin pidettävissä rukoilevaisseuroissa hengellisten laulujen välityksellä.
Abraham Achreniuksesta on paljon lähdemateriaalia. Ennen kaikkea tällaiseksi lähdemateriaaliksi on luettava Helsingin Yliopiston hallussa olevat Achreniuksen omaelämäkerralliset muistiinpanot. Kumma kyllä, kukaan tutkija ei ole ollut sen vertaa tästä rukoilevaisesta isästä kiinnostunut, että olisi nuo muistiinpanot tarkkaan tutkinut ja tehnyt niiden ja muiden lähteiden pohjalta vaikkapa kattavan tutkimuksen Achreniuksen ajasta Nousiaisissa. Noista muistiinpanoista löytyisi varmasti paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa tutkimukseen painettavaksi. Näiden artikkelien kirjoittajalla ei ole ainakaan vielä aikaa noita käsikirjoituksia tutkia ( siihen ei tässä vaiheessa aika riitä. Rukoilevaisuutta onkin tutkittu loppujen lopuksi sangen vähän, varsinkin, kun muistetaan, että maamme muita herätysliikkeitä on keskitetysti tutkittu. Mutta ehkä joskus koittaa vielä sekin aika, että rukoilevaisuudesta tehdään hyviä ja kattavia tutkimuksia.