Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 7-8/2022

„Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö“

Timo Laato, päätoimittaja

 

Johdanto

Tunnustaessaan muinoin yhteisen uskonsa kristityt eivät tahtoneet mitätöidä Jumalan omaisuuskansan saamaa ja säilyttämää ilmoitusta. Kirkon keskeiset opinkohdat liittyivät (ja liittyvät) kiinteästi Vanhan testamentin pyhiin kirjoituksiin. Liittyykö vastaavasti juutalaisten uskontunnustus (5. Moos. 6:4–5) kiinteästi Uuden Testamentin pyhiin kirjoituksiin? Toteutuuko ”vanhan” Israelin usko ”uuden” Israelin uskossa, vai kumoutuuko edellinen jälkimmäisen myötä?

 

Teksti

Käsiteltävänä oleva teksti kuuluu seuraavasti:

”Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme on yksi (ainoa) Herra, ja sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaas, kaikesta sydämestäs ja kaikesta sielustas ja kaikesta voimastas” (5. Moos. 6:4–5).

Se sisältää kaksi pääkohtaa:

1) Jumala on yksi.

2) Häntä tulee rakastaa yli kaiken.

Tarkastelen järjestyksessä molempia kohtia.

 

1) Jumalan ykseys

Heti alkuun todettakoon, että Uuden testamentin tallentama todistus Jeesuksesta Kristuksesta Isän vertaisena Jumalan Poikana ei välttämättä merkitse monoteismista eli yksijumalisuudesta luopumista. Juutalaiset itse pitivät esim. Viisautta tai Sanaa (Sofia, Logos) Jumalasta lähteneenä persoonana, joka toimii ja vaikuttaa luomakunnassa. Alkukristityt ajattelivat Vapahtajastaan sa­man­tapaisesti. Hän syntyi Isästä iankaikkisuudessa, kärsi maanpäällisen elämänsä aikana vaivaa ihmissuvun pelastamiseksi, hallitsee nyt korotettuna Herrana maailmanhistorian loppuun asti. Yhtä vähän alkuseurakunnan kuin synagogan teologinen pohdinta tähtäsi monoteismin ku­mo­a­mi­seen. Pohtiessaan rohkeasti jumalallisen välittäjähahmon olemusta sekä juutalaiset että kris­ti­tyt varoivat tarkoin asettamasta toista Jumalaa Jumalan rinnalle ”kilpailijaksi”. He halusivat py­häl­lä arkuudella omistautua yhden jumaluuden käsittämättömien syvyyksien tutkimiseen.

Oikeappisesta uskontunnustuksesta huolimatta nimenomaan juutalaisuus ajautuu sovit­ta­mat­to­maan ristiriitaan monoteismin kanssa. Jo Sakarja näyttää oivaltaneen asian. Hän ennustaa yllät­tä­västi, että vasta tulevaisuudessa ”on Herra oleva yksi” (14:9). Profeetta ei tietysti itse ollut monijumalaisuuden kannattaja, joka epätietoisena odotti ehdotonta todistusta monoteismin pa­remmuudesta. Ennustus koskee ennen muuta Jumalan ykseyden toteutumisesta tässä maa­il­massa. Vasta sitten, kun Herran tuntemus leviää koko maanpiiriin, ja kaikki kansat rukoilevat hän­tä (jj. 16-19), Israelin uskontunnustuksen totuudellisuus käy kiistattoman ilmeiseksi. Silloin ih­miset eivät enää palvo lukemattomia (epä)jumalia vaan ainoastaan yhtä (oikeata) Jumalaa. ”Vaan hamasta auringon koitosta niin laskemiseen asti pitää minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa, ja joka paikassa pitää minun nimelleni suitsutettaman, ja puhdas ruokauhri uhrattaman, sillä minun nimeni pitää suureksi tuleman pakanain seassa, sanoo Herra Zebaot” (Mal. 1:11).

Jumalan suvereenia ja universaalia kuninkuutta ei Mooseksen laki kuitenkaan pysty to­te­ut­ta­maan. Siinain liitto juuri sinetöi eron juutalaisten ja pakanoiden välillä erottamalla kansojen jou­kosta vain yhden valitun kansan, joka palvoo yhtä Jumalaa. Muut jatkavat epäjumalien pal­vo­mis­ta. Huuto ”Herra on yksi” ei täten kantaudu Israelin rajoja kauemmas. Sakarjan mielestä näin ei voi jatkua loputtomiin. Jumalan täytyy nimensä tähden huolehtia ykseytensä leviämisestä myös pakanoiden keskuuteen.

Uusi Testamentti julistaa ennustusten täyttyneen. Kristuksessa on vihdoin koittanut tuo kai­vat­tu aika, jolloin Herra toteuttaa ykseytensä (ks. erityisesti Room. 3:28-31 sekä Gal. 3:20, 26-28). Evan­keliumi ei erottele sanan kuulijoita eri ihmisryhmiin. Se yhdistää uskon kautta kaikki kan­sat yhdeksi valituksi kansaksi, joka palvoo yhtä Jumalaa. Hänen ykseytensä leviää täten koko maailmaan. Ei vähiten juuri Jumalan ykseyden toteuttajana Kristuksen täytyi olla lain loppu (Room. 10:4).

 

2) Jumalan rakastaminen yli kaiken

Jumalan rakastaminen yli kaiken oli juutalaisen korkein ja tärkein velvollisuus. Jalo ihanne ei saa­nut jäädä vain pelkäksi tunteiluksi tai puheeksi. Sen piti näkyä myös elävässä elämässä. Erot­ta­mattomana osana Jumalan rakastamiseen liittyi käskyjen tinkimätön noudattaminen: mitä enem­män häntä rakasti, sitä vähemmän rikkoi hänen tahtoaan. Jeesuksen käsitys poikkeaa ym­päristön odotuksista ratkaisevasti. Parhaiten vastakohtaisuus ilmenee Luukkaan evankeliumin 7. luvusta.

Evankelista kertoo, miten fariseus Simon kutsuu Jeesuksen aterioitsemaan kanssaan. Rau­hal­li­nen pöytäkeskustelu keskeytyy yhtäkkiä, kun sisään ryntää syntinen nainen. Hän itkee hillittö­mäs­ti, heittäytyy Jeesuksen jalkojen juureen, kastelee ne kyyneleillään ja kuivaa ne pitkillä hiuk­sil­laan. Fariseus tyrmistyy. Jeesushan saastuu! Hänen kultillinen puhtautensa tahraantuu. Muu­ten­kaan ei tunnu kunnioitetun opettajan arvon mukaiselta antaa huoran käyttäytyä noin julkeasti, vie­läpä julkisesti, muiden nähden. Piinallisen välikohtauksen aikana Jeesus säilyttää mielen malt­tinsa. Hän pysyy tilanteen Herrana. Fariseus Simon saa kuulla elämänsä opetuksen.

Jeesus kertoo hänelle vertauksen kahdesta velallisesta, joista toinen on velkaa viisisataa de­na­ria, toinen vain viisikymmentä. Lainanantaja antaa molemmille kaiken anteeksi. Kumpi siis rakastaa hyväntekijäänsä enemmän? Simonin on helppo vastata kysymykseen: ”Minun mieles­tä­ni se, jolle lainanantaja antoi enemmän anteeksi.” Jeesus nyökkää hyväksyvästi. Hän myöntyy vas­taukseen. Välittömästi seuraa syvällinen, hengellinen sovellutus, joka juutalaiselle kirjanop­pi­neelle lienee suorastaan loukkaava.

Suurempi velallinen kuvaa pahamaineista naista, joka oli turmellut oman elämänsä ja monien, monien muiden. Hän – jos kuka – oli kirottu, kurja raukka. Pienempi velallinen taas kuvaa hy­vä­mai­neista fariseusta, joka oli onnistunut täyttämään lain lähes täydellisesti. Hän oli epäilemättä yksi Israelin mallikelpoisimpia kansalaisia. Kun Jumala tahtoo armahtaa molempia, kumpi heis­tä rakastaa häntä enemmän? Eikö totta, syntinen nainen!

Jeesuksen opetus päättyy. Hän oli esimerkillänsä paljastanut pöytäkumppaninsa hengellisen val­hemaailman. Tosin Simonkin rakasti Jumalaa, mutta ei yli kaiken. Miten niin? Tuo aikansa us­konnollinen valioyksilö ei tarvinnut Jumalaa muuhun kuin vain pienten hairahdustensa so­vit­ta­miseen. Hän ei ollut vielä koskaan saanut suurta syntivelkaa anteeksi. Hän ei nähnyt omaa sy­dän­juuriin asti ulottuvaa kelvottomuuttaan, kylläkin lähimmäistensä raskaat rikkomukset. Siksi Simon ei rakastanut, ei kerrassaan osannut rakastaa Jumalaa yli kaiken. Mitä paremmin hän omasta mielestään rakasti Jumalaa täyttämällä lakia, sitä vähemmän hän Jeesuksen mielestä – merkillistä kyllä – todella rakasti Jumalaa.

Simonin sinänsä aito ja vilpitön into hurskauden har­joit­tamisessa oli päässyt kohtalokkaalla tavalla vinoutumaan. Hän ei ymmärtänyt, että väkevä rakkaus Jumalaan syntyy ainoastaan sil­loin, kun perin pohjin turmeltunut ihminen saa ansaitsemattomasta armosta kaiken anteeksi. Sik­si tapaus ”syntinen nainen” kumosi farisealaisuuden jalot ihanteet. Huora oppi Jeesuksen yh­te­y­dessä sen, mitä hurskas fariseus opetteli koskaan oppimatta, nimittäin rakastamaan Jumalaa paljon, jopa yli kaiken. Totisesti ensimmäiset tulivat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.

 

Lopuksi

Olemme havainneet, että synagogan uskontunnustus toteutuu oikeastaan vasta kirkon uskon­tun­nustuksessa. Kristittyinä meidän pitää täten kehottaa juutalaisia kuulemaan, mitä he itse päivittäin kolme kertaa toistavat:

”Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme on yksi (ainoa) Herra, ja sinun pitää rakas­ta­man Herraa sinun Jumalaas, kaikesta sydämestäs ja kaikesta sielustas ja kaikesta voimastas.”

Tiedämme kyllä, että kovakorvaisuus vaivasi juutalaisia Jesajan aikana (Jes. 6:9). Se vaivasi heitä Jeesuksen aikana (Matt. 13:13-14; Mark. 4:12; Luuk. 8:10). Se vaivasi heitä Paavalin aikana (Apt. 28:26-27). Se vaivaa heitä valitettavasti edelleen. Paavalin opettamina tiedämme kuitenkin myös, että kerran profeetan julistama kauhistava hokema ”Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö” lakkaa (Room. 11:25-26). Silloin juutalaiset kuulevat ja vihdoinkin ym­mär­tävät.