Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 7-8/2022
„Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö“
Timo Laato, päätoimittaja
Johdanto
Tunnustaessaan muinoin yhteisen uskonsa kristityt eivät tahtoneet mitätöidä Jumalan omaisuuskansan saamaa ja säilyttämää ilmoitusta. Kirkon keskeiset opinkohdat liittyivät (ja liittyvät) kiinteästi Vanhan testamentin pyhiin kirjoituksiin. Liittyykö vastaavasti juutalaisten uskontunnustus (5. Moos. 6:4–5) kiinteästi Uuden Testamentin pyhiin kirjoituksiin? Toteutuuko ”vanhan” Israelin usko ”uuden” Israelin uskossa, vai kumoutuuko edellinen jälkimmäisen myötä?
Teksti
Käsiteltävänä oleva teksti kuuluu seuraavasti:
”Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme on yksi (ainoa) Herra, ja sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaas, kaikesta sydämestäs ja kaikesta sielustas ja kaikesta voimastas” (5. Moos. 6:4–5).
Se sisältää kaksi pääkohtaa:
1) Jumala on yksi.
2) Häntä tulee rakastaa yli kaiken.
Tarkastelen järjestyksessä molempia kohtia.
1) Jumalan ykseys
Heti alkuun todettakoon, että Uuden testamentin tallentama todistus Jeesuksesta Kristuksesta Isän vertaisena Jumalan Poikana ei välttämättä merkitse monoteismista eli yksijumalisuudesta luopumista. Juutalaiset itse pitivät esim. Viisautta tai Sanaa (Sofia, Logos) Jumalasta lähteneenä persoonana, joka toimii ja vaikuttaa luomakunnassa. Alkukristityt ajattelivat Vapahtajastaan samantapaisesti. Hän syntyi Isästä iankaikkisuudessa, kärsi maanpäällisen elämänsä aikana vaivaa ihmissuvun pelastamiseksi, hallitsee nyt korotettuna Herrana maailmanhistorian loppuun asti. Yhtä vähän alkuseurakunnan kuin synagogan teologinen pohdinta tähtäsi monoteismin kumoamiseen. Pohtiessaan rohkeasti jumalallisen välittäjähahmon olemusta sekä juutalaiset että kristityt varoivat tarkoin asettamasta toista Jumalaa Jumalan rinnalle ”kilpailijaksi”. He halusivat pyhällä arkuudella omistautua yhden jumaluuden käsittämättömien syvyyksien tutkimiseen.
Oikeappisesta uskontunnustuksesta huolimatta nimenomaan juutalaisuus ajautuu sovittamattomaan ristiriitaan monoteismin kanssa. Jo Sakarja näyttää oivaltaneen asian. Hän ennustaa yllättävästi, että vasta tulevaisuudessa ”on Herra oleva yksi” (14:9). Profeetta ei tietysti itse ollut monijumalaisuuden kannattaja, joka epätietoisena odotti ehdotonta todistusta monoteismin paremmuudesta. Ennustus koskee ennen muuta Jumalan ykseyden toteutumisesta tässä maailmassa. Vasta sitten, kun Herran tuntemus leviää koko maanpiiriin, ja kaikki kansat rukoilevat häntä (jj. 16-19), Israelin uskontunnustuksen totuudellisuus käy kiistattoman ilmeiseksi. Silloin ihmiset eivät enää palvo lukemattomia (epä)jumalia vaan ainoastaan yhtä (oikeata) Jumalaa. ”Vaan hamasta auringon koitosta niin laskemiseen asti pitää minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa, ja joka paikassa pitää minun nimelleni suitsutettaman, ja puhdas ruokauhri uhrattaman, sillä minun nimeni pitää suureksi tuleman pakanain seassa, sanoo Herra Zebaot” (Mal. 1:11).
Jumalan suvereenia ja universaalia kuninkuutta ei Mooseksen laki kuitenkaan pysty toteuttamaan. Siinain liitto juuri sinetöi eron juutalaisten ja pakanoiden välillä erottamalla kansojen joukosta vain yhden valitun kansan, joka palvoo yhtä Jumalaa. Muut jatkavat epäjumalien palvomista. Huuto ”Herra on yksi” ei täten kantaudu Israelin rajoja kauemmas. Sakarjan mielestä näin ei voi jatkua loputtomiin. Jumalan täytyy nimensä tähden huolehtia ykseytensä leviämisestä myös pakanoiden keskuuteen.
Uusi Testamentti julistaa ennustusten täyttyneen. Kristuksessa on vihdoin koittanut tuo kaivattu aika, jolloin Herra toteuttaa ykseytensä (ks. erityisesti Room. 3:28-31 sekä Gal. 3:20, 26-28). Evankeliumi ei erottele sanan kuulijoita eri ihmisryhmiin. Se yhdistää uskon kautta kaikki kansat yhdeksi valituksi kansaksi, joka palvoo yhtä Jumalaa. Hänen ykseytensä leviää täten koko maailmaan. Ei vähiten juuri Jumalan ykseyden toteuttajana Kristuksen täytyi olla lain loppu (Room. 10:4).
2) Jumalan rakastaminen yli kaiken
Jumalan rakastaminen yli kaiken oli juutalaisen korkein ja tärkein velvollisuus. Jalo ihanne ei saanut jäädä vain pelkäksi tunteiluksi tai puheeksi. Sen piti näkyä myös elävässä elämässä. Erottamattomana osana Jumalan rakastamiseen liittyi käskyjen tinkimätön noudattaminen: mitä enemmän häntä rakasti, sitä vähemmän rikkoi hänen tahtoaan. Jeesuksen käsitys poikkeaa ympäristön odotuksista ratkaisevasti. Parhaiten vastakohtaisuus ilmenee Luukkaan evankeliumin 7. luvusta.
Evankelista kertoo, miten fariseus Simon kutsuu Jeesuksen aterioitsemaan kanssaan. Rauhallinen pöytäkeskustelu keskeytyy yhtäkkiä, kun sisään ryntää syntinen nainen. Hän itkee hillittömästi, heittäytyy Jeesuksen jalkojen juureen, kastelee ne kyyneleillään ja kuivaa ne pitkillä hiuksillaan. Fariseus tyrmistyy. Jeesushan saastuu! Hänen kultillinen puhtautensa tahraantuu. Muutenkaan ei tunnu kunnioitetun opettajan arvon mukaiselta antaa huoran käyttäytyä noin julkeasti, vieläpä julkisesti, muiden nähden. Piinallisen välikohtauksen aikana Jeesus säilyttää mielen malttinsa. Hän pysyy tilanteen Herrana. Fariseus Simon saa kuulla elämänsä opetuksen.
Jeesus kertoo hänelle vertauksen kahdesta velallisesta, joista toinen on velkaa viisisataa denaria, toinen vain viisikymmentä. Lainanantaja antaa molemmille kaiken anteeksi. Kumpi siis rakastaa hyväntekijäänsä enemmän? Simonin on helppo vastata kysymykseen: ”Minun mielestäni se, jolle lainanantaja antoi enemmän anteeksi.” Jeesus nyökkää hyväksyvästi. Hän myöntyy vastaukseen. Välittömästi seuraa syvällinen, hengellinen sovellutus, joka juutalaiselle kirjanoppineelle lienee suorastaan loukkaava.
Suurempi velallinen kuvaa pahamaineista naista, joka oli turmellut oman elämänsä ja monien, monien muiden. Hän – jos kuka – oli kirottu, kurja raukka. Pienempi velallinen taas kuvaa hyvämaineista fariseusta, joka oli onnistunut täyttämään lain lähes täydellisesti. Hän oli epäilemättä yksi Israelin mallikelpoisimpia kansalaisia. Kun Jumala tahtoo armahtaa molempia, kumpi heistä rakastaa häntä enemmän? Eikö totta, syntinen nainen!
Jeesuksen opetus päättyy. Hän oli esimerkillänsä paljastanut pöytäkumppaninsa hengellisen valhemaailman. Tosin Simonkin rakasti Jumalaa, mutta ei yli kaiken. Miten niin? Tuo aikansa uskonnollinen valioyksilö ei tarvinnut Jumalaa muuhun kuin vain pienten hairahdustensa sovittamiseen. Hän ei ollut vielä koskaan saanut suurta syntivelkaa anteeksi. Hän ei nähnyt omaa sydänjuuriin asti ulottuvaa kelvottomuuttaan, kylläkin lähimmäistensä raskaat rikkomukset. Siksi Simon ei rakastanut, ei kerrassaan osannut rakastaa Jumalaa yli kaiken. Mitä paremmin hän omasta mielestään rakasti Jumalaa täyttämällä lakia, sitä vähemmän hän Jeesuksen mielestä – merkillistä kyllä – todella rakasti Jumalaa.
Simonin sinänsä aito ja vilpitön into hurskauden harjoittamisessa oli päässyt kohtalokkaalla tavalla vinoutumaan. Hän ei ymmärtänyt, että väkevä rakkaus Jumalaan syntyy ainoastaan silloin, kun perin pohjin turmeltunut ihminen saa ansaitsemattomasta armosta kaiken anteeksi. Siksi tapaus ”syntinen nainen” kumosi farisealaisuuden jalot ihanteet. Huora oppi Jeesuksen yhteydessä sen, mitä hurskas fariseus opetteli koskaan oppimatta, nimittäin rakastamaan Jumalaa paljon, jopa yli kaiken. Totisesti ensimmäiset tulivat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.
Lopuksi
Olemme havainneet, että synagogan uskontunnustus toteutuu oikeastaan vasta kirkon uskontunnustuksessa. Kristittyinä meidän pitää täten kehottaa juutalaisia kuulemaan, mitä he itse päivittäin kolme kertaa toistavat:
”Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme on yksi (ainoa) Herra, ja sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaas, kaikesta sydämestäs ja kaikesta sielustas ja kaikesta voimastas.”
Tiedämme kyllä, että kovakorvaisuus vaivasi juutalaisia Jesajan aikana (Jes. 6:9). Se vaivasi heitä Jeesuksen aikana (Matt. 13:13-14; Mark. 4:12; Luuk. 8:10). Se vaivasi heitä Paavalin aikana (Apt. 28:26-27). Se vaivaa heitä valitettavasti edelleen. Paavalin opettamina tiedämme kuitenkin myös, että kerran profeetan julistama kauhistava hokema ”Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö” lakkaa (Room. 11:25-26). Silloin juutalaiset kuulevat ja vihdoinkin ymmärtävät.