Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 10/2022
Onko laki yhä voimassa?
Timo Laato, päätoimittaja
Ongelma
Usein kristityn mieltä askarruttaa kysymys laista ja sen käskyistä. Mitkä niistä ovat häntä yhä sitovia, mitkä eivät? Monelle on selvää, että Kristus yksin on meidän syntiuhrimme. Siksi sellaisia tai vastaavia uhreja ei enää tarvita, koska hän on kertakaikkisesti kuollut koko maailman puolesta. Mutta entä kaikki muut käskyt? Mitä ja miten niistä kuuluisi ajatella?
Jumalan rakkaus – rakkaus Jumalaan – rakkaus lähimmäiseen
Paavali opettaa kirkkaasti, että ”rakkaus on lain täyttymys” (Room. 13:8–10, Gal. 5:14). Se saa alkunsa Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan, joka sitten synnyttää rakkautta Jumalaa kohtaan, joka ei ainoastaan synnytä rakkautta lähimmäiseen, vaan edellinen jopa ilmenee jälkimmäisessä. Rakkauden kaksoiskäsky ei siten oikeastaan johda kahteen erilaiseen rakkauteen. Syvimmältään rakkauden olemus on yksi. Samoin opettaa esim. 1. Johanneksen kirje:
”Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalaa, ja vihaa veljeänsä, se on valehtelija, sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalaa rakastaa, jota ei hän näe? Ja tämä käsky on meillä häneltä: joka Jumalaa rakastaa, hänen pitää myös veljeänsä rakastaman.” (4:20–21.)
Room. 12-13: kehotusta rakkauteen
Kirjoittaessaan kristityille (eli niille, jotka jo rakastavat Jumalaa uskon kautta) Paavali luonnollisesti keskittyy rohkaisemaan heitä toistensa ja jopa vihamiestensä rakastamiseen. Näin hän tekee kaikkialla ja erityisesti Roomalaiskirjeen luvuissa 12–13. Hän alkaa lyhyet (melko irralliset) kehotuksensa jakeesta 12:9, jonka ensimmäinen lause sopii koko jakson otsikoksi: ”Olkoon rakkaus vilpitön.” Vilpitön rakkaus ei erottele. Se kohdistuu kaikkiin ja jopa vihamiehiin. ”Siunatkaat vainollisianne: siunatkaat ja älkäät sadatelko” (j. 14). Samaa tarkoittaa kehotus luopua kostosta (jj. 17-21). ”Sijan antaminen” Jumalan vihalle, hänen kostonsa kärsivällinen odottaminen, toteutuu sangen usein laillisen esivallan kautta, joka Jumalan asettamana (13:1) on oikein toimiessaan ”kostaja sille rangaistukseksi, joka pahaa tekee” (j. 4). Niinpä määräys esivallan kunnioittamisesta nousee luontevasti juuri kehotuksesta rakastaa vihollisia ja jättää Jumalalle (tai hänen valtuuttamilleen viranhaltijoille) kosto. Tämän jälkeen apostoli palaa jälleen takaisin lempiaiheeseensa, rakkauteen. Hän kirjoittaa seuraavasti:
”Älkäät kellenkään velvolliset olko, vaan ainoastaan että te toinen toistanne rakastatte, sillä joka toista rakastaa, se on täyttänyt lain. Sillä se: ei sinun pidä huorin tekemän, ei sinun pidä tappaman, ei sinun pidä varastaman, ei sinun pidä väärää todistusta sanoman, ei sinun pidä himoitseman, ja mitä muuta käskyä on, se tähän sanaan suljetaan: sinun pitää rakastaman lähimmäistäs niinkuin itsiäs. Ei rakkaus tee lähimmäiselle mitään pahaa, sen tähden on rakkaus lain täyttämys.” (13:8–10.)
Siten Paavali yhdistää Roomalaiskirjeen luvuissa 12–13 yksittäiset kehotuksensa yhdeksi, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ”ympäröimällä” ne molemmin puolin sydämellisellä kehotuksella rakkauteen, joka on ”täydellisyyden side” (Kol. 3:14). Kaiken päätteeksi hän perustelee niitä vielä opetuksellansa lopun läheisyydestä: ”Meidän autuutemme on nyt lähempänä kuin silloin kuin me uskoimme” (j. 11). Sellaisena se eittämättä kuuluu viimeiseksi esitystä kruunaamaan. Koska ”yö on kulunut ja päivä on tullut”, ”hyljätkäämme pimeyden työt” ja pukeutukaamme siis ”valkeuden sota-aseilla” ja ”vaeltakaamme soveliaasti niin kuin päivällä: ei ylensyömisessä eikä juopumisessa, ei kammioissa eikä haureudessa, ei riidassa ja kateudessa” (jj. 12–13). Nuo paheet olisivat ristiriidassa rakkauden kanssa samoin kuin mikä tahansa himo yleensä (j. 14).
Jo Roomalaiskirjeen 12. luvun alussa Paavali edellyttää rakkautta neuvojensa ja ohjeidensa lähtökohdaksi sekä niiden täytäntöön panemiseksi. Kristuksen ruumiin eli seurakunnan hoitaminen ”kunkin saaman armolahjan mukaisesti” (jj. 3–8) epäonnistuu ilman keskinäistä rakkautta. Koska lisäksi Kristus on antanut oman ruumiillisen ruumiinsa ruumiinsa eli seurakuntansa hyväksi, kristityt saavat häntä seuraten uhrata omat ruumiinsa ”eläväksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi” ja osoittaa näin uhrautuvaa rakkautta lähimmäistensä edestä. Se on heidän ”toimellinen” tai ”järjellinen” jumalanpalveluksensa (jj. 1–2). Vastaavasti 1. Korinttolaiskirjeessä perusteellinen opetus armolahjoista (luku 12) huipentuu rakkauden ylistykseen (luku 13).
Rakkaus koko lain täyttämyksenä
Edellisestä seuraa väistämättömänä johtopäätöksenä, että koko laki oikein ymmärrettynä on yhä vielä voimassa, jos ja kun puhutaan kristillisestä kilvoituksesta. Monesti halutaan tehdä ero vielä sitovan moraalilain ja jo rauenneen kulttilain välillä. Käytännön elämää koskevana jonkinlaisena yleisohjeena siitä on apua. Tarkkaan ottaen Paavali ei kuitenkaan tee tuollaista erotusta missään. Päinvastoin, hän vahvistaa koko lain ja väittää rakkautta sen täyttymykseksi! Rakkaus täyttää kulttilain, kun kuolleitten eläimien sijasta kristityt uhraavat elävät ruumiinsa. Syystä heidän jumalanpalvelustansa kutsutaan järjelliseksi erotukseksi vanhan liiton aikaisesta järjettömästä teurastuksesta (Room. 12:1). Viettäessään todellista jumalanpalvelusta rakkauden pyhittäminä he eivät enää tarvitse mitään ulkonaisia puhtaus- ja ruokasäädöksiä tai määräyksiä eri juhlapäivien vietosta. Rakkaus täyttää myös ne. Sama pätee ympärileikkauksen suhteen. Room. 2:29 opettaa, että se tarkoittaa sydämen ympärileikkausta ”Hengessä”, ei ”kirjaimessa”. Juuri Pyhän Hengen kautta Jumalan rakkaus on ”vuodatettu” kristittyjen sydämiin (5:5). Pyhä Henki synnyttää heissä sitten vuorostaan vastarakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan (15:30). Rakkaus täyttää näin käskyn ympärileikkauksesta. ”Sillä oikeita ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme [Jumalaa]” (Fil. 3:3). Ilmaus ”Hengessä palveleminen” (latreuontes) johdattaa ajatukset takaisin ”toimelliseen (järjelliseen) jumalanpalvelukseen” (latreia, Room. 12:1) sydämellisen rakkaudellisena antautumisena Jumalan palvelukseen.
Alkukirkon ”rakkaudenateriat”
Alkuseurakunnassa ”rakkaudenateriat” ilmensivät käytännön tasolla lain täyttämistä rakkauden myötä. Ateriayhteyden solmimiseen juutalaisten ja pakanoiden välillä ei siksi tarvittu esim. vanhatestamentillisten ruokasäädösten noudattamista tai ympärileikkauksen suorittamista. Ne eivät enää saaneet määritellä keskinäisen kanssakäymisen rajoja. Muussa tapauksessahan seurakunta olisi jakaantunut kahtia: pakanat olisi erotettu juutalaisten yhteydestä kokonaan seurakunnan ulkopuolelle. Lakihenkiset pyrkimykset eivät siis sotineet ainoastaan uskonvanhurskautta vastaan. Ne kumosivat myös käsityksen rakkaudesta lain täyttymyksenä ja edelleen estivät kristillisen rakkauden toteutumista. Siten lain puolesta kovasti kiivailtaessa samalla syrjäytetään rakkaus, joka juuri olisi lain täyttymys!
Rakkautta ”Hengessä” eikä ”lihassa”, mutta silti ”ruumiissa”
Vaikka kaikkia Vanhan Testamentin käskyjä ei kirkossa ole seurattu eikä seurata kirjaimellisesti ”lihassa”, seurataan niitä yhä edelleen todellisesti ”Hengessä”, rakkauden kautta. Kyse ei kuitenkaan ole mistään allegorisoinnista tai idealisoinnista eli jostakin vertauskuvallisuudesta. Paavali kehottaa seurakuntalaisiansa uhraamaan omat ruumiinsa ja ahkeroimaan hyvän tekemistä. Hän ei neuvo heitä ajatuksen siivillä pakenemaan kauas pois jonnekin haavemaailmaan. Rakkaus ei muutu paljaaksi periaatteeksi. Se on Hengen synnyttämää elämää. Rakkaus ei myöskään karsi pois osaa käskyistä ikään kuin hyödyttöminä (esim. kulttilaki hylätään, moraalilaki hyväksytään). Se sulkee jokaisen niistä sisäänsä. Rakkaus on yksinkertaisesti koko lain täyttymys. Sellaisena se ilmaisee, kuinka Uusi Testamentti rakentuu Vanhan Testamentin varaan. Uusi käsky paljastuukin vanhaksi käskyksi. Siten uskon kautta Aabrahamin jälkeläisinä pakanakristityt täyttävät juutalaisen lain rakkaudessa. Voidakseen käsittää, kuinka koko laki todella täytetään rakkaudessa, heidän pitää muuttua mielensä uudistuksen kautta ja tutkia, ”mikä Jumalan hyvä, otollinen ja täydellinen tahto olisi” (Room. 12:2).