Länsi-Suomen Herännäislehden pääkirjoitus 11/20

Kirjoitukset täyttyivät ja täyttyvät

 Timo Laato, päätoimittaja

Raamattu on pyhä kirja. Se on erilainen kuin kaikki muut kirjat. Se yksin on Jumalan sana ja enem­män kuin koko maailman viisaus yhteensä. Raamattu on kaikessa selkeydessään ja kirkkaudessaan sel­lai­nen, että mo­net oppineet turhautuvat ja loukkaantuvat sen opetuksiin. He luulevat tietävänsä paremmin. Raamattua ei turmeltunut ihminen itse asiassa koskaan pysty ymmärtämään ilman Pyhän Hen­gen siunaa­vaa vaikutusta ja apua. Sitä vastaan sanotaan, mutta se seisoo vahvana vuosituhannesta toiseen ja toteutuu kuin toteutuukin niin kuin siinä on kirjoitettuna. Joka elää, näkee kyllä – jos vain on silmät nähdä. Viimeistään viimeisenä päi­vä­nä jokainen näkee. Autuaat ovat ne, jotka jo nyt uskovat, vaikka eivät näe.

Ei ole helppoa uskoa Raamatun totuudellisuuteen edes raamatullisissa ja tunnustuksellisissa joukoissa. On älyllisiä esteitä. On tulkinnallisia vaikeuksia. On eksyttävää opetusta. Kaiken muun rinnalla meissä jo­kai­sessa jäytää turmelus, joka on pimentänyt ymmärryksemme ja johdattaa harhaan ajatuksemme ja järkemme pää­telmät uudelleen ja uudelleen. Sen seurauksena Raamatun lukeminen ei paljoa kiinnosta. Sairastam­me syn­tisai­ra­uttamme myös tällä tavalla. Tunnustamme sen avoimesti tässä, jotta ei vaikuttaisi siltä, että me muka olisimme poikkeus säännöstä ja parempia kuin muut.

Mielestäni olemme herätyshenkisissä piireissä liki huomaamattamme ajautuneet yhä kauemmas klassi­sen kristinuskon raamattunäkemyksestä. Teologisen tutkimuksen muotivirtaukset hyväksytään ihan sellaisinaan tai hiukan muokattuina. Eräs tällainen tiedemaailman villitys on opetus, jonka mukaan Israel ei koskaan palannut pak­kosiirtolaisuudesta, Baabelin maasta omaan maahansa, vaikka profeetat olivat niin ennustaneet. Näin muka israelilaiset luulivat edelleen elävänsä eräänlaisessa pakkosiirtolaisuudessa, jo­hon vasta Jeesus ja kristillinen julistus toivat ratkaisun. Tältä pohjalta on yritetty ymmärtää Uuden testamentin sanomaa ja teologiaa. Suu­ri osa siitä on rehellisesti sanottuna silkkaa roskaa. Mutta sen vaikutukset näkyvät ja kuuluvat.

Uudessa Tiessä (n:o 41, 8.10.2020) roomalaiskatolilainen Emil Anton kertoo sympaattisen avoimesti, kuin­ka hän ajautui mm. tästä syystä syvään uskonkriisiin. Hän joutui ahdistuneena pohtimaan, miksi ”profeetto­jen ennustukset jäivät kerta toisensa jälkeen toteutumatta”. Varsin rehellisesti ja puhuttelevasti hän miettii, ei­vätkö Uuden testamentin selittelevät selitykset Vanhan testamentin profetioista ole siinä tapaukses­sa ”sietä­mä­töntä hen­gellistä­mistä”. Silloinhan ne alkuperäiset profetiat ovat jääneet kokonaan täyttymät­tä, mutta niiden uskotellaan täyttyneen myöhemmin ikään kuin hengellisesti. Näihin poh­din­toi­hinsa Anton ker­too jääneensä, saamatta varsinaista vastausta. Silti hän sanoo päässeensä uskonkriisistä ja kulkeneensa siitä eteen­päin enemmän tai vähemmän luottavaisena.

Eräänlaiseksi muoti-ilmiöksi on tullut selittää myös muita Vanhan testamentin ennus­tuk­sia ikään kuin ka­riu­tu­neiksi ennustuksiksi, jotka sitten toteutuvat Uudessa testamentissa ihmeellisellä tai yllättävällä tavalla. Kirkkokansa kuuntelee ja lukee näitä selityksiä. Ne saavat osakseen hyväksyntää ja löytävät ns. kaikupohjaa, koska vihdoin ja vii­mein joku tiede­maailman tutkijoista rohkenee puhua profetian täyttymyksestä. Toisaalta hintaa, joka joudutaan hyvittämään tällaisesta tulkinnasta, ei kannattaisi maksaa. Kysehän on silloin tosiaan ihan ”sietämättömästä hengellistämisestä”. Rakennetaan korkealle kohoavia pilvilinnoja kariutuneitten pro­fetioitten pettävälle perustalle. Noita katsellessa ja ihaillessa taittaa vain oman niskansa. Asiaa ei muuta yh­tään pa­rem­maksi se, että us­kotellaan Jumalan toimineen ihmeellisesti ja vastoin omaa järkeämme. Hän toi­mii kyllä ihmeellisesti ja vastoin omaa järkeämme, mutta hänen puheensa on totta alusta loppuun saakka eikä perustu vähimmässäkään määrin valheelle.

Puhe Vanhan testamentin ennustusten kariutumisesta mahdollistaa edelleen pelaamisen ”kaksilla korteil­la”. Akateemisessa maailmassa ansaitaan hyväksyntää, kun rohjetaan väittää, että Raamattu, Jumalan sa­na, on erehtynyt, ja sen todisteena käytetään hyväksi ns. ateistisia metodeja. Kirkon sisäpuolella kerätään suosi­o­ta, kun julistetaan ennustusten kuitenkin lopulta täyttyneen Kristuksessa. Harva ymmärtää bluffin, likaisen pelin hengen. Olisi syytä herätä ja havahtua, missä mennään ja mihin ollaan menossa. Kirkkokansaa viedään ja talutetaan, minne sattuu. Sille tuodaan julki petosta totuutena.

Ongelma mutkistuu ja pahentuu entisestään, kun Raamatun alkulukujen opetus luomisesta, syntiinlankee­muk­­ses­ta ja ve­den­pai­sumuksesta julistetaan enemmän tai vähemmän epähistorialliseksi, ja se ymmärretään jälleen jonkinlaiseksi hengelliseksi taustakohinaksi, josta sitten pyritään parhaan mukaan erot­ta­maan miele­kästä sanottavaa Uuden testamentin pohjaksi. Kun tuota toistetaan uskottavasti ja riittävästi riittävän ar­vo­valtai­sel­ta ta­­holta, alkavat kirkkokansa, teologian opiskelijat ja tulevat paimenet ohjautua sen mu­kai­ses­ti. Sen lopussa on perinteisen kristillisyyden vararikko. Ulosmittaus on jo käynnissä. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että nyt en siis puhu kan­san­kirkon luopumuksesta yleisesti, vaan siitä raamatullisen ja luterilaisen kristillisyy­den alasajosta, joka on käynnissä silmiemme edessä.

Raamatun oma opetus lähtee siitä, että Herran sana toteutuu aina. Se, mitä on puhuttu, se pitää kernaasti paikkan­sa. Vanhan testamentin ennustukset eivät ole kariutuneet. Ne ovat toteutuneet, toteutumassa taik­ka tulevat toteutumaan niiden oman ainutlaatuisen sisältönsä mukaisesti. Niillä on usein myös esikuvallinen (typologinen) merkitys tai ne voidaan ymmärtää kaksin- tai moninkertaisena profetiana. Uusi testamentti ei ole kariutunutta ”toiveajattelua”, ei ”sietämätöntä hengellistämistä” eikä ikään kuin Jumalan toinen tai uusi yri­tys todistaa puheensa oikeaksi. Kristillistä kirkkoa kantaa Jeesuksen esirukous: ”Pyhitä heitä totuudessas! Sinun pu­hees on totuus.” (Joh. 17:17.)