Pääkirjoitus, Länsi-Suomen Herännäislehti 9/2022

Hengessä vaeltaminen

Timo Laato, päätoimittaja

Tänään puhutaan paljon Hengestä ja Hengessä vaeltamisesta. Siksi on hyvä pysähtyä miettimään Raama­tun valossa, mitä sellainen elämä lopulta tarkoittaa. Huomaamme, että monenlaiset arkiset asiat kuuluvat siihen. Hengessä vaeltaminen ei ole eräänlaista ylihengellistä ja näytösluonteista hengellisyyttä. Se merkit­see pikem­min rakkaudellista kanssa- ja myötäelämistä toisten parissa. Tästä esimerkkinä luemme Paavalin Galatalais­kir­jeestä seuraavan jakson:

”Jos me Hengessä elämme, niin vaeltakaamme myös Hengessä. Älkäämme turhaa kunniaa pyytäkö, vihoittain ja kadehtien toinen toistamme.” (Gal. 5:25–26.)

”Rakkaat veljet! Jos ihminen osaa johonkuhun vikaan tulla, niin te, jotka hengelliset olette, ojentakaat sen­kaltaista siveyden Hengessä. Ja katso itsiäs, ettes sinä myös kiusattaisi. Kantakaat toinen toisenne kuor­maa ja niin Kristuksen lakia täyttäkäät. Sillä jos joku luulee itsensä jotakin olevan, joka ei kuitenkaan mi­tään ole, hän viettelee itsensä. Mutta koetelkaan kukin oman tekonsa, ja sitte hän taitaa ainoasti itses­tänsä kers­ka­ta, ja ei yhdessäkään muussa, sillä kukin pitää oman kuormansa kantaman. Joka sanalla neuvotaan, se jakakaan kaikkea hyvää sille, joka häntä neuvoo. Älkäät eksykö; ei Jumala anna itsiänsä pil­kata. Sillä mitä ih­minen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihassansa kylvää, se lihastansa turmeluksen niit­tää, mutta joka Hen­gessä kylvää, se Hengestä ijankaikkisen elämän niittää. Ja koska me hyvää teem­me, niin älkäämme suuttuko, sillä aikanansa mekin saamme niittää ilman lakkaamatta. Koska siis meillä aika on, niin tehkäämme jokaiselle hyvää, mutta enimmiten niille, jotka meidän kanssaveljemme uskossa ovat.” (Gal. 6:1–10.)

Galatalaiskirjeen lopussa alkaa uusi jakso 5. luvun jakeesta 25: ”Jos me Hengessä elämme, niin vaelta­kaam­me myös Hen­ges­sä.” Se toimii ikään kuin päällekirjoituksena tai otsikkona. Kyse on laajasti ottaen Hengessä vaeltamisesta. Heti sen jälkeen seuraa tarkkaa ohjeistusta, mitä tämä Hen­gessä vaeltaminen tarkoittaa ja miten se sitten käy­tännössä toteutuu. Paavali tavallaan ottaa meitä kädestä kiinni, taluttaa meitä ja auttaa meidät hyvään al­kuun, jotta osaamme vaeltaa Hengessä. Tässä hän osoittaa hyvän paimenen mieltä ja mallia.

Edellä Paavali on puhunut Hengen hedelmistä (tarkkaan ottaen Hen­gen hedelmästä, mikä korostaa kris­ti­tyn vaelluksen yhtenäisyyttä kaikessa rikkaudessaan). Niitä hän on luetellut kaiken kaikkiaan yhdeksän (kol­me kolmen hyveen ryhmää, jotka laajasti ottaen kattavat meidän suhteemme Jumalaan, lähimmäiseem­me ja itseemme). Ne korostavat jumalallisen elämän tavoitetta tai tavoitteellisuutta, sen kauneutta ja ihanuut­ta (Gal. 5:22). Tarvittaessa voit lukea enemmän Hengen hedelmistä aiemmin kirjoittamastani pääkirjoituksesta (LSHL toukokuu 2018, 3-5).

Nyt Paavali kertoo enemmän kristityn elämän varjopuolesta, sen haasteista ja vaikeuksista. Samalla hän vaih­taa kielikuvan Hengen hedelmästä Hengessä vaeltamiseen. Tekstistä käy ilmi monenlaista arjen kränää. Ei­pä se olekaan helppoa, kun pitää elää ei vain ”ihmisiksi” vaan ”kristityiksi”. Kristityn vaellus ei ole ”ruusuilla tanssimis­ta”, tai ainakin silloin tanssitaan ruusujen päällä, joista törröttävät tunnetusti ne pistävät piikit. Hengen hedelmää uhkaavat monet tihutyötä juonivat ”vihulaiset”, kyllästymisen ja tympääntymisen korventava helle, kylmyyden ja kylmäkiskoisuuden yöpakkaset. Mistä noita täydellisiä idiootteja riittää elämääni aina vaan uudestaan? Vielä kirkossa ja seurakunnassa!

Hengessä vaeltaminen tarkoittaa ennen muuta kaiken kunnian antamista Jumalalle. Oman eli turhan kunnian pyytämi­nen mainitaan ensimmäisenä varoittavana esimerkkinä (5:26). Siihen liittyvät toisten haastaminen kilpai­luun (heidän ”ärsyttämisensä” keskinäiseen mittelöön paremmuudesta) ja toisten kadehtiminen. Nämä viimei­set kaksi pahetta ilmaisevat kreikan kielessä, että oman kunnian pyynti liittyy erityisesti ihmisten välisiin suhtei­siin, mutta sellaisenaan se tietysti tapahtuu kaikkitietävän Jumalan edessä ja rikkoo myös häntä vastaan. Paljon paremmalta näyttäisi ja tuntuisi, jos noudattaisi kaikessa J. S. Bachin jaloa esikuvaa. Hän kirjoitti jokaisen sä­vel­lys­työnsä loppuun sanat SDG eli Soli Deo Gloria (”yksin Jumalalle kunnia”). Hän tahtoi antaa tekemisestään kunni­an Jumalalle. Siksi hänestä tu­li­kin suurin säveltäjä kautta aikojen.

Seuraavaksi Paavali nostaa esiin sen tavanomaisen tarinan, että joku ”tavataan jostakin rikkomuksesta” (6:1). Siinä olisi jälleen paikka ja mahdollisuus nostaa itseänsä tuon toisen kustannuksella. Mutta ei. Hengessä vaelta­minen tarkoittaa, että ojennuksen sana puhutaan Hengessä ja vielä siveyden tai sävyisyyden Hengessä, mikä on yksi Hengen he­delmistä (5:23). Samalla jokaista muistutetaan vakavasti hänen omasta heikkoudestansa. Muistu­tus on puet­tu sellai­seen muotoon, että ajatus käy selväksi: ”Katso itsiäs, ettes sinä myös kiusattaisi.” Tässä Paa­va­li ei puhu suoraan kiusaukseen lankeamisesta. Sitä vastoin hän antaa ymmärtää, että useimmiten pelkästään kiu­saukseen jou­tu­­minen riittää langettamaan itse kunkin, jopa sen itseään parempana pitävän kerskaajan. ”Henki to­sin on altis, mutta liha on heikko.” Tämän saivat opetuslapset kokea karvaasti Getsemanessa. Siellä Jeesus oli kehottanut heitä rukoilemaan, etteivät he edes joutuisi kiusaukseen (Matt. 26:41), koska kiusauk­seen joutues­saan he lankeaisivat joka tapauksessa. Tuota samaa ajatusta sisältyy ”Isä meidän” -ruko­ukseen. Siksi kukaan ei pääse kerskumaan omasta erinomaisuudestaan toisten kustannuksella.

Hengessä vaeltamiseen liittyy keskeisenä kehotus kantaa toisten kuormia (6:2). ”Auta miestä mäessä.” Tai myös: ”Ka­veria ei jätetä.” Kreikan sana tarkoittaa samalla kertaa jotakin, joka on sekä ”aineellisesti” pai­na­vaa että ”henkisesti” raskasta. Siis lyhyesti sanottuna: varsin kuormittavaa.

Toisten kuormien kantamisessa auttaa oikea asenne. Siihen liittyvät keskeisesti seuraa­vat ohjeistukset:

1. Nöyryys (6:3), joka alentaa meidät ylpeät epäonnistujien rinnalle.
2. Itsensä tutkiminen (6:4), jossa vältetään vertailu toisiin niin hyvässä kuin pahassa mielessä. Tässä kannat­taa erityisesti huomata, kuinka tärkeänä Paavali pitää itsensä tutkimista. Hän puhuu samasta asiasta valmis­tautumisena jokaiseen ehtoollisenviettoon (1. Kor. 11:28) ja oman uskonelämän tarpeellisena koetinkivenä (2. Kor. 13:5).
3. Ymmärrys siitä, että kunkin on kannettava oma vastuunsa (sana ”kuorma” nyt uudenlaisessa merkitykses­sä) jo tässä elämässä, mutta erityisesti viimeisellä tuomiolla, johon kreikan verbin futuurimuoto varsinaises­ti viittaa (6:5). Huomaa tietoinen ja harkittu ristiriitaisuus (itse asiassa näkökulmien erilaisuus) jakeiden 2 ja 5 välillä. Voisi kuvitella, että se, jonka on kannettava oma kuormansa, ei jaksaisi enää kantaa toisten kuormia. Mutta käytännössä se tavallisesti ja onneksi menee juuri toisin päin: Vasta sitten, kun joutuu itse kanta­maan taakkaansa, ymmärtää asettua toisen taakankantajan rinnalle kanssakulkijaksi. Kärsivää ihmistä ym­märtää par­haiten toinen kärsivä ihminen.

Toisten kuorman kantamisessa on tärkeää vielä muistaa jakaa omastaan. Tämä koskee erityisesti ”sanassa työtä tekevien” auttamista taloudellisesti (6:6). Tällainen kehotus on tarpeen myös luopumuksen aikana (eli meidän aika­namme), jol­loin monet raamatulliset paimenet tai kristityt joutuvat syyttä suotta kirkollisen tai maal­lisen esival­lan kurinpitotoimenpiteiden kohteiksi. He tarvitsevat meidän taloudellista tukeamme, joka voi meistä tuntua välillä raskaalta kuormalta kantaa. Rukoilkaamme siksi keskuuteemme ”kukkaroherätystä”.

Varoitus eksymisestä (6:7) liittyy keskeisesti edelliseen jakeeseen. Me eksymme, jos luulemme voi­vamme ”pihtailla” ja erottaa maalliset rikkautemme uskon harjoittamisesta. Se olisi samaa kuin ilveilisi Jumalalle tai nyrpistäisi hänelle nenää (sitä kreikan verbi oikeastaan tarkoittaa). On päivänselvää, ettei hän katsele hyvil­lä mielin sellaista, vaan kirkastaa pyhyytensä. Ja siitä ei taasen seuraa meille mitään hyvää.

Lopuksi Paavali esittää kristillisen ”karman lain”: Mitä kylvää, sitä niittää (6:8–9). ”Sitä saa, mitä tilaa.” Uu­des­sa Tes­tamentissa opetetaan kauttaaltaan, että iankaikkinen pelastus on yksin armosta, mutta viimeinen tuomio tapah­tuu kun­kin teko­jen mukaan. Puhu siitä ja huomaat nopeasti, että kristityt eivät välttämättä tunnusta tai edes tiedosta, että sinä opetat oikein. Oletko koskaan kokeillut? Milloin itse viimeksi kuulit vas­taa­vaa opetusta? Paavalin ajatuksenkulussa ei tietenkään ole mitään ristiriitaa. Kyllä hän esimerkiksi vastus­taa yritystä tulla vanhurskaaksi omien tekojen avulla, mutta ei hän vastusta ponnistusta tehdä mahdolli­sim­man paljon hyvää omien tekojen avulla Hengen voimassa. Emme siis pelastu tekojen kautta (Ef. 2:9), mutta me itse olemme ”Jumalan teko” ja luotuja hyviä tekoja varten, jotka hän on edeltäpäin valmistanut, jotta ”me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10). Tämä on todellista ”Hengessä vaeltamista” (Gal. 5:25).

Kaikkein viimeisimmäksi kiinnitä huomiosi Paavalin taitavaan kielenkäyttöön. Hän kehottaa tekemään hy­vää lannistumatta (6:9–10). Kreikassa puhutaan tavallaan hyvän tekemisestä ”pahentumatta” siihen. Vasta­kohtapari ”hyvä – paha” on tehokas tapa korostaa, että hyvän tekemiseen ei kuuluisi tuskaantua, vaikka se joskus tekee kipeää ja kyllästymme siihen. Mutta ajan tullen pääset ns. hyville osingoille. Mieti sitä ja iloitse rientäessäsi auttamaan toisia.