Länsi-Suomen Herännäislehti 7-8/2021

Raamatun sanan ehdoton totuus

Timo Laato, päätoimittaja

 

Suomen ev. lut. kirkko sairastaa ja voi huonosti. Se ei enää ole mikään uutinen. Sen me tie­dämme jokai­nen. Samoin me tiedämme, että tervehtyminen alkaa, kun kirkko palaa takaisin Raamatun ope­tuksiin. Jumalan sana parantaa haavat, hoitaa mustelmat ja kolhut, lääkitsee ja kuntouttaa raihnaudet ja heikkoudet.

Kirkon eri herätysliikkeet ja järjestöt ovat puhuneet tästä kaikesta pitkään. Kehotusta ei ole otettu va­kavasti. Se on laajasti vaiettu kuoliaaksi. Vuosien saatossa kehotus tuntuu myös vaimentuneen tai aina­kin laimentuneen myös herätysväen keskuudessa. Ei liene niinkään kyse yhdestä isosta mur­rok­ses­ta vaan pikemminkin monista pienemmistä murtumista. Muutos tapahtuu hiljalleen ympärillämme. Se vaikuttaa.

Luottamus Raamattuun ja sen ehdottomaan totuuteen horjuu. Myös tun­nustusrintaman sisällä. Jo­ko enemmän tai vähemmän. Se ilmenee eri tavoin. Akateemisessa raamattutieteessä on jo kauan ai­kaa suosittu ns. ”ateistisia” tai ”agnostisia” metodeja, jotka antavat ikään kuin luvan olla pohtimatta Ju­ma­laa, kun tutkitaan hänen sanaansa. Siinä yhteydessä käy vaikeaksi ja suorastaan mahdottomak­si tunnustaa Raamattu sellaisenaan iankaikkiseksi totuudeksi. Painopiste siirtyy siihen, mitä konser­vatiivinen tutkija itse haluaa painottaa. Monesti ihan hyviä asioita. Mutta silloinkin Jumalan sanaksi tiivistyy lopulta vain se, mikä osoittautuu kestäväksi historian valossa tai lähinnä siis tutkijan oman his­to­riantutkimuksen taustaa vasten.

Nykyään menee laajasti ottaen ihan täydestä tunnustusrintaman sisällä, että Raamatun opetus luo­misesta ja vedenpaisumuksesta sekä niihin liittyvistä tapahtumista (1. Moos. 1-11) ei vastaa todelli­suut­ta. Tieteen nykyinen maailmankuva on toinen, ja sitä kuuluu seurata huolimatta siitä, että Jeesus itse seuraa Vanhan testamentin linjauksia. Jotta ristiriita pehmentyisi, on tutkimuksessa siirrytty kernaammin selvittämään noiden alkulukujen vaikutushistoriaa juutalaisissa ja alkukristillisissä läh­teissä. Silloin voi huoletta panna näiden raamatullisten totuuksien painottamisen toisten mielipiteik­si tarvitsematta muuttaa omaa käsityskantaansa kaveripiirinsä vastaiseksi.

Yhtä lailla tieteellisessä tutkimuksessa puhutaan Vanhan testamentin profetioiden kariutumisesta, tekstien ristiriidoista, evankelistojen sepittämistä ja Vapahtajan suuhun sovitetuista lausumista, Jee­suksen erehtymisestä ainakin maailmanlopun ajankohdan määrittämisessä, Paavalin ja toisten apos­tolien kyvyttömyydestä ilmaista selkeä opillinen totuus kaikkien retoristen tehokeinojen takaa, lute­rilaisen opin keskeisten opetusten lähes olemattomasta raamatullisesta perustasta. Myös Uuden tes­tamentin teologinen kokonaisesitys rakentuu pitkälti sen olettamuksen varaan, että Israel ei koskaan sanan varsinaisessa merkityksessä palannut pakkosiirtolaisuudesta takaisin (vastoin profeettojen kir­kasta julistusta). Lisäksi uskotellaan, että luettu ja saarnattu Jumalan sana eli Raamat­tu ei muka pys­ty syn­nyttämään uudesti kuulijoitaan. Tiedossa on edelleen, että virkakysy­myk­sessä on jossain päin lip­sut­tu pois apos­tolisesta totuudesta, jonka mukaan paimenen arvokas kutsumus kuuluu siihen teh­tä­vään tarkoin va­litulle miehelle.

Nämä ja vastaavat esimerkit eivät siis varsinaisesti ole peräisin kansankirkon harhautuneilta opet­ta­­jilta. Ne ovat pesiytyneet sinne, missä halutaan periaatteessa pitää kiinni Raamatun arvovallasta ja sen mukaisesta opin ja elämän koettelemisesta. Korostan, että myös paljon hyvää selitystä on muka­na. Siitä saamme olla kiitolliset. Alleviivaan silti, että seisomme heikkojen savijalkojen varassa, jos luovumme uskostamme Jumalan sanan ehdottomaan totuuteen. Siksi juuri se, joka luulee seisovan­sa, kat­sokoon, ettei hän lankea (1. Kor. 10:12). Erehtyväisiä me kaikki olemme aivan varmasti niin kuin Herran veli, pyhä Jaakob kirjoittaa: ”Moninaisissa me kukin puutumme. Mutta joka ei puhees­sa lankea, se on täy­dellinen mies.” (3:2.) On kumminkin ihan eri asia väittää suoraan, että Raamattu erehtyy, em­me suinkaan me.

Lopuksi vielä lohdullinen sana meille epäileville Tuomaille uskonpuhdistajan suulla vapaasti suo­mennettuna:

”Tosi uskovan, joka antaa kunnian Jumalalle eikä epäile, että kaikki on pyhissä kirjoituksissa sanot­tu hyvin ja totuudellisesti, ei tarvitse omata taitoa todistaa kaikkea oikeaksi.”

(Englanniksi: It is not necessary for a true believer who gives God the glory and does not doubt that everything in the Scriptures has been well and truly said, even if he has not the knowledge to prove everything. Ks. M. Luther: Sermons II. American Edition 52:187.)