Länsi-Suomen Herännäislehti 6/2021

Kavahda väärää opetusta

Timo Laato, päätoimittaja

 

Paavali varoittaa vakavasti vääristä sanoista ja opetuksista, sillä niiden puhujat mene­vät ajan myö­ten yhä pidem­mäl­le niissä (2. Tim. 2:16). Hänen havaintonsa vastaa täysin myös omaa kokemustani. Haluan nostaa esille asian, josta olen jo aiemmin kirjoittanut, eikä ole enää tarpeen palata asiaan yk­sityiskohtaisesti tässä eikä jatkossa. Silti paimenen vastuulle kuuluu kerrata jo opetettua tai opittua, etenkin jos sen hyvän Paimenen ääntä ei aina ole tahdottu kuulla ja seurata.

Herännäislehdessä ja muualla on keskusteltu Jumalan Sanan voimasta (nimenomaan saarnattuna, julistettuna ja luettuna) synnyttää uudesti. Se on tärkeä raamatullinen totuus ja juuri siksi keskeinen lu­terilai­nen painotus. Sen on kiistänyt piispa emeritus Matti Väisänen. Näin hän ei kummin­kaan ole aina opettanut. Olen kerännyt ja säilyttänyt kaikki rukoilevaisnuorten il­lois­sa pidetyt ope­tukset vuo­sikymmenten ajoilta. Selasin niitä eräänä päivänä. Löysin niiden joukosta Väisäsen rukoilevaisnuor­ten illas­sa Rytty­lässä 28.2.1998 pitämän opetuksen aiheesta ”Kaste”. Hän opettaa hyvin. Monisivui­sessa monisteessa hän mm. kirjoittaa: Jos kastettu luopuu Kristuksesta, hän hukkuu. Sitten po. teksti jat­kuu sanasta sanaan seuraavasti:

Sen jälkeen sinut on Jumalan Sanan (julistuksen) kautta jälleen uudestisynnytetty Ju­malan lapseksi (1Pt 1:23, perfekti, tässä ei puhuta kasteesta mitään, vaan sanasta; Gl 4:19 ”oodinoo” = olla syn­ny­tys­kivuissa). Tuhlaajalapsi on palannut kotiin (Lk 15:11-32).

Tällainen opetus on raamatullista ja luterilaista (vaikka itse korostaisin jopa enemmän sanassa ta­pahtuvan ja jo kasteessa tapahtuneen uudestisyntymisen yhteyttä).

Myöhemmin samana vuonna Väisänen tuli myös Rukoilevaisnuorten leirille Eurajoelle 13.8.1998 puhumaan aiheesta ”Kaste + ehtoollinen – vanhurskauttaminen”. Siinä hänen opetuksensa on jo jos­tain syystä epä­selvempi (olematta silti väärää). Ei ole syytä dokumentoida tuota opetusta tarkemmin tässä yhteydessä.

Ennen kuin Väisänen julkaisi kirjansa ”Pyhä kaste Raamatussa” vuonna 2000, sitä käytiin yhdessä hänen kanssaan huolel­li­ses­ti läpi luku luvulta monissa palavereissa tai seminaareissa, joissa mukana olivat Simo Kiviranta ja minä itse. Ymmärtääkseni niissä yhteyksissä ei tullut esille mitään vakavaa poikkeamaa raamatullisesta ja luterilaisesta perusopetuksesta. Koko käsikirjoitus lienee valmis­­tu­nut vuoden 1999 aikana. Siksi näyttää siltä, että Väisäsen kasteopetukseen alkoi tulla muutosta tai säröä vuoden 1998 loppupuolella ja vuoden 1999 alkupuolella, mahdollisesti jo kesän 1998 aikana. Ehkä­pä tällä tiedolla voi joskus olla kirkkohistoriallista merkitystä asiaa tarkemmin tutkittaessa.

Sen muistan, että jo silloin noissa palavereissa arvostelin Väisäsen hahmottelemaa ”kahden uskon mallia” (jonka mukaan lähinnä hän itse viime kädessä päättää, mikä usko on ja mikä ei ole ”pelasta­vaa us­koa”). Hän lupasi minulle muuttaa kaavionsa ja selventää opetustansa. Silti myöhemmin huo­masin, että hän ei ollut muuttanut sitä (ainakaan sanottavasti).

Kun sitten minulta pyydettiin kirja-arvostelua Väisäsen kastekirjoista arkkihiippakunnan tiedotus­lehteen ”Tuore oliivipuun lehti” (2002 nro 1, 17-18), kirjoitin tämän johdosta seuraavasti:

Joskus perustelut sortuvat liialliseen erittelyyn. Esi­merk­kinä mainitsen pitkät poh­din­nat pelastavasta uskosta ja pelastetun uskosta sekä niiden välisistä suh­teista (I osa, ss. 245-249). Tekijä toki myöntää, että havainnollistavat kaaviot ontuvat usein. Mutta kun vie­lä kaiken jälkeen todetaan, että “kristillinen kaste sijoittuu ‘pelastavan uskon’ ja ‘pe­las­tetun uskon’ vä­limaastoon” (s. 249), jää kyllä ihmettelemään, millaisesta uskos­ta lo­pul­ta­ on kysymys kas­teessa. En yhtään hämmästele, että käytävässä keskustelussa on nos­tet­tu esille etenkin lapsen uskon luonne ja kasteen merkitys armonvälineenä.

Kuultuaan kirjoittamastani arviosta jostain Väisänen soitti minulle sen johdosta ja kysyi, missä se on julkaistu. Rakentavan keskustelun jälkeen hän ymmärsi varsinaisen asiani ja taasen lupasi muut­taa kirjan­sa opetusta tältä osin tulevassa englanninkielisessä julkaisussa. (En ole asiaa sen koommin tarkista­nut, mutta en kyllä usko muutosta tapahtuneen.)

Vuodet kuluivat. Väisäsen opetus radikalisoitui hiljalleen. Jossain välissä minua pyydettiin STI:lle pitämään opetusluento uudestisyntymisestä. Se on edelleen katsottavissa netissä, YouTubessa. Siinä yhteydessä otin kantaa ajankohtaiseen keskusteluun. Ikään kuin en­nus­tin, että ”kahden uskon malli” varmaan johtaa uudenlaiseen ammattisanastoon: käsitteen ”uudestisyntymä” rinnalle tulee tavallaan käsite ”uudestisiittäminen” ja niiden avulla pyritään edes joten kuten erottelemaan ”pelastava” ja ”ei vie­lä pelas­tava us­ko” toisistaan. Valitettavasti jotain tällaista sekoilua oli pian edessä.

Kuten tiedetään, myös Herännäislehdessä käytiin muutama vuosi sitten pitkä ja tärkeä (mutta osit­tain uuvuttava) keskustelu. Palasin siihen kirjoittamassani artikkelissa, joka julkaistiin vuonna 2018 STI:n juh­la­kirjassa: ”Kirkon parhaaksi 30 vuotta”. (Sama artikkeli on juuri nyt julkaistu englanniksi Amerikassa hiukan muokattuna ja täydennettynä.) Tässä yhteydessä kirjoitin:

Torjuessaan puhdasoppisen luterilaisuuden Väisänen antaa ymmärtää itse seuraavan­sa Lutherin teologiaa uskolli­ses­ti. Tämä tuntuu minusta sikäli yllättävältä, että keskus­telussani hänen kanssaan Länsi-Suomen He­rän­näis­lehdessä vuonna 2014 hänen aiem­masta kastekirjastansa hän sivuutti järjestelmällisesti kaikki lai­naukseni Lutherilta ja lu­teri­lai­sis­­ta Tun­nustuskirjoista! Niistä hän ei silloin sanonut yhtään mitään, koska ne puhu­vat selvää kieltänsä Jumalan sanan voimasta synnyttää uudesti. Nyt hän palaa­matta ollenkaan kes­kus­teluumme väittää seuraavansa Lut­heria. (s. 205, nootti 74)

Tämä keskustelu jatkui myöhemmin STI:n nettisivuilla. Nyt Väisänen joutui jo myöntämään, ettei hän aina seuraa Lutherin opetusta eikä luterilaista tunnustusta. Siksi kirjoitin:

Luterilaiseksi itseään kutsuvan piispan odottaisi tuntevan ja puolustavan luterilaista oppia. En kyl­lä ihan odottaisi lukevani, että Luterilaisten Tunnustuskirjojen kielen­käyttö käy ”sitä suurpiirtei­sem­mäk­si”, ”mitä kauemmaksi itse fokuksesta” mennään (s. 6). Myöhemmin sitten sanotaan, että ”kiel­tämättä” Väisäsen ja minun lainaamien Luther-sitaattien välillä ”on ainakin painotusero ellei enem­mänkin”. Syyksi arvuu­tel­laan, että ”ehkä Lutherin kasteteologian muotoutuminen oli vielä kesken­eräinen” (!) Kirkkopostillassa. (Kirkkopostilla julkaistiin 1527 ja sen jälkeen lukemattomia pai­nok­sia.) Seuraavak­si todetaan vuorenvarmasti, että ”meidän ei mielestäni kannata tehdä Lutherin teks­tien sisäisistä jän­nitteistä ja tulkin­noista seurakuntaa jakavia on­gelmia”. (Mutta onpahan tässä ky­se mitä merkittävimmästä pe­lastus­opis­ta.) ”Emme ole sitoutuneet Lutheriin”, vaikka ”suuresti kunni­oitamme” häntä us­kon­puh­distajana ja oppi-isänämme (s. 11). Olen kuulemma ”siinä oikeassa, että Lutherin Kol­mi­nai­suu­den päi­vän evankeliumisaarnasta saa sen vaikutelman, että Johanneksen kas­teessa myös uudesti­syn­nyttiin Jumalan lapsiksi”. Ongelmana on vain se, että minä ja Luther olem­me vää­rässä (s. 13-14). Lo­puk­si me saamme kuulla vahvan vakuutuksen, että Väisänen ei olisi kri­tisoi­nut Lutheria eikä myöskään Tun­nus­tuskirjoja (s. 18). Hän siis luterilaisena piispana puolustaa lute­rilaista oppia. Kansankirkossa piispat puhuvat samaan tapaan: poiketaan luterilaisesta opista ja ei kuitenkaan poiketa.

Tähän lopetin tuolloisen keskustelun. Nyt olen huomannut, että Väisänen on siirtynyt jo arvostele­maan Raamatun tekstiä. Hänen arvostelunsa kärki kohdistuu jakeeseen Apt. 8:37: ”Mutta Philippus sanoi: jos sinä kaikesta sydämestä uskot, niin tapahtukoon. Hän vastasi ja sanoi: minä uskon Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojaksi.” Väisänen kirjoittaa:

Vulgatassa ja Textus Receptuksessa sekä näitä seuraten Lutherin saksankielisessä Raa­matun käännöksessä Etiopian hoviherran kasteesta kertovassa jaksossa (Apt 8:36-39) oli vielä mukana jae 37, joka puuttuu vanhimmista ja arvovaltaisimmista käsikirjoi­tuk­sista. Mainitun jakeen mukaan Filippos sanoi hoviherralle, joka halusi saada kas­teen: ”Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.” Kun hoviherra vastasi: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika”, Filippos kastoi hänet, kuten seuraa­vas­sa jakeessa 38 kerrotaan.

Väisänen järkeilee, että Apt. 8:37 on syvimmältään väärää opetusta. Hän itse silti edelleen opet­taa raa­ma­tulli­sesti, koska kyseinen jae ei ole kuulunut Luukkaan tekstiin alkuaan. Lisäksi ”puh­das­oppi­suu­den ajan suuret teologit erehtyivät”, kun he oman Raamattunsa mukaisesti luulivat ”myöhem­pää lisäystä” raamatulliseksi. Siksi heillä oli hyväksyttävä ”alibi” erehdykselleen jne.

En halua pitkittää keskustelua tästä tämän enempää. Uskon, että lukijat jo vähemmästäkin ymmär­tävät, ettei tuollaisessa selittelyssä ole Hengen valoa eikä paloa nimeksikään.

Joskus minulle on sanottu tästä koko keskustelusta, että ”siinä sivulauseesta tehdään päälause” tai että eroja syntyy vain, jos ”kuvan resoluutiota tarkennetaan hienommaksi ja entistä terävämmäksi”. Ei siltä näytä. Jos ja kun opetetaan Raamatun vastaisesti, Lutherista poiketen ja toisin kuin luterilai­nen tunnustus asian ilmaisee, ollaan kaukana totuudesta. Niissä tapauksissa eivät löydy ”oikeat alttarit ja saarnatuolit”.

Kerrataan vielä lyhyesti raamatullinen ja luterilainen opetus:

1) Kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä ei tarvitse vetää sitä väärää johtopäätöstä, että (luettu ja saar­nat­tu) Jumalan Sana ei muka synnyttäisi uudesti.

2) Vastaavasti ehtoollisessa tapahtuvasta syömisestä ja juomisesta ei kukaan vedä sitä johtopäätöstä, et­tä Jumalan Sana ei ruoki ja juota nälkäistä sielua.

3) Onneksi (ja nimenomaan autuudeksi!) Jumala jakaa samaa armoansa moninaisesti kuullun Sanan (raamatullinen saar­na) ja näkyvän Sanan (sakramentit) kautta. Sana vaikuttaa samaa kuin sakramen­tit näkyvässä muodossa.

4) Kaikkea järkeisoppineisuutta kuuluu välttää. Siinä Raamatun sanaa yritetään pakottaa väkisin jär­ke­vän ih­mismielen mukaiseksi. Sama väkinäisyys toistuu, jos meidän kielemme annetaan määritellä raamatullisen ”Kaanaan kielen” rajat ja mahdollisuudet. Väitetään esimerkiksi täysin ylimalkaisesti, että ”mehän syn­nymme maail­maan ainoas­taan ker­ran ja vastaavasti me synnymme uudestaan kerran kas­teessa eikä siksi saarnattu Jumalan sana synnytä ketään uudesti”. Ei suinkaan noin. Raamattu pu­huu kasteessa tapahtuvasta kuolemasta ja ylösnousemisesta jopa ihan päivittäisenä tapahtumana (ks. Room. 6). Se on totta, koska se on kirjoitettuna Jumalan Sanassa, vaikka meidän mielestä tämä täm­möi­nen on sula mahdottomuus. ”Järki vangiks’ ottakaamm’, Pyhää Henkee anokaamm’, joka oi­kein opettaa Isää, Poikaa tuntemaan.” (Akrenius 63:1)

Lopetan vihdoin ja viimein tähän. Mahdollista jatkokeskustelua varten ei ole tarpeen avata Herän­näis­lehden sivuja millekään vääräoppiselle vänkäämiselle. Olen halunnut osoittaa keskitetysti, kuin­ka väärä opetus leviää ja kasvaa ajan kanssa, jollei sitä suitsita ja kumota. Tämä kuuluu ehdotto­mas­ti ja väistämättä paimenen tehtäviin. Olkoot muut mitä mieltä ovat, minä opetan näin jHs. Ei ainoas­taan kirkon piirissä yleensä vaan jokaisella meistä on kiusaus valita omat opettajamme oman korva­syyhymme (tai oman ryhmittymämme) mukaan. Se on sitä aikaa, joka ennustuksen mukaisesti tulee eikä sil­loin kärsitä ”terveellistä oppia” (2. Tim. 4:1-4).