Länsi-Suomen Herännäislehti 5/2021

Wanhassa vara parempi

 Timo Laato, päätoimittaja

Seuraava kirjoitus ja sen otsikko oli yhdistyksen papilta pyydetty puheenvuoro verkkojul­kai­­suun teologia.fi. Siinä kirjoittajien oli tarkoitus antaa erilaista opastusta ”raamatun­lukutaidosta ja Raamatun popularisoinnista”. Verkkojulkaisun kyseisestä numerosta otti päätoimittajan vastuun prof. Lauri Thurén. Omassa puheenvuorossani halusin tietoisesti välttää sen an­san, että rukoilevaisten (ja muiden herätysliikkeiden) käyttämästä Biblian käännöksestä teh­dään ikään kuin vanhakantaisten kristittyjen erikoisuus ja lähinnä nau­runalainen asia. Siksi halusin paneutua asiaan syvällisemmin ja valottaa laajemmin raa­ma­tunkäännöksen tar­koitusta ja tavoitetta. Aiheeksi minulle oli annettu tarkkaan ottaen: ”Wanhassa vara pa­rempi? Pitäisikö palata vuoden 1776 Pipliaan? (Rukoilevaisten raa­matunluvusta)” Kirjoittamani artikkeli julkaistaan tässä Herännäislehdessä koko­naan. Sitä ei haluttu julkaista mainitussa verkkojulkaisussa.

 

Rukoilevaiset käyttävät vanhaa kirk­ko­­raa­­mat­tua eli Bib­liaa samoin kuin esim. monet les­tadiolaiset ryhmittymät ja yksittäiset kristityt eri herätysliikkeissä. Vanhahtavasta kieli­asus­taan huolimatta sen käyttö ei ole lakannut. Tosiasioita yksinkertaistaen syyksi tarjotaan usein ikävää vanhoillisuut­ta. Se tuskin pitää paikkaansa ainakaan suuremmassa määrin. Ei entisaikainen kieliasu sellaisenaan pysty tekohengittämään mitään kään­nöstä reippaasti yli kahtasataa vuotta. Biblian käännös valmistui jo v. 1776, ja sen suomea on sittemmin hiot­tu jonkin ver­ran.

Missä siis Biblian suosion salaisuus? Miksi siitä edelleen otetaan uusintapainoksia? Mistä syystä siitä on tehty moderni digiversiokin? Sen uutisarvo on ollut mennyttä jo kauan sit­ten, mutta silti se on tietyssä mielessä ”päivän sana”. Esitän seuraavassa kolme syy­tä pel­kis­tetysti. Näistä viimeinen tarvitsee hiukan enemmän selitystä, jotta Biblian merkitys käy ymmärrettäväksi.

1) Biblian käännösratkaisut pohjautuvat pit­­käl­ti Lutherin saksannokseen, jonka hän val­mis­ti tark­kaan alkukieliä tutkien. Lu­te­rilaisessa kirkossa tällainen lähtökohta lienee selviö. Siksi esim. saksalaisella kielialu­eel­la on yhä käy­tös­sä ns. ”Luther-Bibel”. Siitä on olemassa ”päivitetty versio” (revidierte Fas­sung), ja sitä käytetään yleisesti. Kirkkoraamatun kään­tä­mistä ei voi antaa kenen käsiin ta­han­sa. Käännösratkaisuissa ei kuulu seurata moder­nin tutkimuksen alati muuttuvia tuloksia, vaan pitäytyä alkutekstiin niin tarkasti kuin mah­dol­lista. Biblia on Suomen ”Luther-Bibel”.

2) Edelleen Biblia sisältää uskonpuhdistajan esipuheet Raa­matun teksteihin. Niissä hän opastaa lukijaa ymmärtämään lukemaansa yhteisestä kristillisestä uskosta lähtien. Ne toi­mi­vat sa­malla yhteenvetoina kunkin kirjan sisällöstä. Jos puhumme nimenomaan kirkko­raa­matusta ja sen kääntämisestä, tällainen ratkaisu on täysin puolustettavissa. Mitä muuta voisi odottaa? Samaa tar­koi­­tusta pal­ve­levat Biblian mo­net re­kiste­rit, jotka selvittävät raa­ma­tullista oppia. Nii­den avulla kristinuskon totuudet on opetettu kansalle. Kyse on tuh­dista lukupaketista. Kannattaa tu­tus­tua. Tilanpuutteen vuoksi en anna sen kummempia esi­merk­kejä, mutta ver­rat­tuna uu­sim­pien kään­nösten lop­puun lii­tet­tyi­hin asiahake­mis­toi­hin ero on huomatta­va.

3) Lisäksi Biblia auttaa lukijaansa elävän uskon ym­mär­tä­miseen eri lukujen pääl­le­kirjoi­tuk­silla. Var­sin­kin Vanhassa Testamentissa ne hakevat vertaansa. Niissä ko­rostuu lä­piko­taisin Vanhan Testamentin kristologinen tul­kinta. Mooseksen kir­jois­sa, Psal­meis­sa ja pro­fee­toissa pu­huu Kristus! Hänen kirkkonsa on lukenut Raamattua ai­na näin. Se tapa pe­riytyy häneltä itseltään, joka kerran se­litti kirjoitukset opetuslapsillensa ja avasi heidän sil­mänsä näkemään ja ymmärtämään. Mikään toinen kään­nös ei tässä suhteessa ole lähellekään saman­ver­tai­nen. Jo vuo­sien 1933/-38 kään­nöksessä Vanhan ja Uuden Tes­tamentin välinen yhteys hämärtyi. Vuo­den 1992 käännöksessä se suorastaan murtui. Voi­sim­me verrata näitä eri kään­nök­siä si­ten, että Biblia on kir­kas peili, -33/-38 käännös himmeä peili ja -92 käännös sär­ky­­nyt peili.

Tämä viimeksi mainittu näkökulma antaa aihetta pidempään pohdintaan. Mielestäni Bib­li­assa on ainoalla oikealla tavalla rat­­kais­tu aikaamme jäytä­vä raa­mat­tu­kriisi, joka on jatku­nut itse asiassa jo valistuksen järkeisoppineisuudesta saak­ka. Nykyään tiede valjastetaan tu­ke­maan sellaista maailmankuvaa, jossa Jumalaa ei lainkaan oteta huomi­oon tai hänestä ei ainakaan saa sanoa mitään varmaa. Tuollaisen lähtökohdan vallitessa vakavasti otettava teo­loginen tut­ki­mus käy syvimmältään mahdottomaksi. Teologin tehtävänä on puhua Ju­ma­lasta, Jumalan sanaa. Teologia on oppia Jumalasta (kr. theos + logos). Siksi ai­to teo­lo­gi­nen tutkimus ei voi eikä saa sulkea ulkopuolelleen Jumalan ole­mas­saoloa eikä Ju­malan toi­mintaa historiassa. Ateistisin tai agnostisin menetelmin työs­ken­televä teologi päätyy väistämättä ristiriitaan: Hän tutkii Jumalan sanaa ilman, että Juma­lan sana saisi olla Jumalan sana, joka kertoo Jumalan toiminnasta historiassa. Mitä tästä seuraa? Asian havainnol­lis­tami­sek­si vain yksi, mutta sitäkin keskeisempi esimerkki.

Laaja kristikunta yhdessä ja kaikkialla kuuluttaa pääsiäisen ilosanomaa: “Kristus on toti­ses­ti ylösnoussut!” Siitä julistuksesta riippuu koko kirkon olemassaolo ja oikeutus (1. Kor. 15:14-15). Sen sijasta useat teologit käyttävät omaa ammattikieltään, jonka syvin tarkoi­tus on täyttää tie­teellisen puolu­eet­to­muu­den vaatimukset. He puhuvat opetuslasten koke­muk­sesta, uskomuksesta, vakaumuksesta, mielipiteestä: ”He ko­ki­vat, että hän on noussut ylös. Heidän yhteinen uskonsa oli tällainen. He olivat vakuuttuneita. Näin he käsittivät asian. He näkivät hänen elävän.” Ne ovat monesti kier­to­il­mauksia, joilla pyritään välttä­mään yksin­ker­tai­nen, puhutteleva julis­tus. Kuinka erilaisel­ta kuuluukaan apostolinen saar­na: “Kristus on totisesti ylösnous­sut. Usko se ja pelastut!” Tässä esitetään ehdoton totuus. Se ei ole vain yksi (vieläpä hyvin epäto­den­näköinen) vaihtoehto muitten joukossa. Siinä saarna­taan suoraan, mitä Jumala on tehnyt ja mistä hän puhuu sinulle ja mistä syystä hän sitten myös puhuttelee sinua hen­ki­lö­kohtaisesti. Et kuule ainoastaan sanoja Jumalasta, olkoot ne vaikka kuinka hurskaita. Ei, vaan olet kuulemassa itse Jumalan sanaa, joka on se ainoa iäinen ”totuus” (Joh. 17:17). Pane merkille: Yli­pap­it saattoivat muitta mutkitta hy­väk­syä ristin päällekirjoitukseksi sen, että Jeesus sanoi olevansa juutalaisten kuningas. Mutta heidän oli mahdotonta hyväk­syä Pilatuksen suorasu­kaista tekstiä, että ristillä tosiaan riippuu juuta­lais­ten Kuningas (Joh. 19:21). Yhtä vaikeaa heidän oli sallia apostolien roh­keaa julistusta Kristuksen todellisesta ylösnouse­muk­sesta (Apt. 4).

Jeesuksen ylösnousemus ei silti ole vain joku pelkkä historiallinen tosiasia. Sen merkitys on vie­lä­ suu­rem­pi. Pääsiäisen ilosanoma muutti perin pohjin perinteisen raamattunäke­myk­sen. Siitä lähtien kaikki Van­hassa Testamentissa käsitettiin suhteessa Kristukseen. Al­ku­seurakunnan sanoma kuului, että ”kaikki pitää käymän toteen, mitä on kirjoi­tettu Moo­­sek­sen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa” hänestä (Luuk 24:44). Täyttymyksestä käsin vuosisataiset ennustukset lok­sah­tavat kohdalleen, hämä­rät esikuvat alkavat puhua, sattu­man­varaisten asioiden kulku saa selkeän suunnan, mität­tö­mät yk­si­tyiskohdat käyvät tär­keik­si. Ilman pääsiäisen ilosanomaa Raamattu on ja pysyy lu­kittu­na kirjana. Ylösnousemus avaa sen lukot. Siksi ei rii­tä, et­tä har­joi­te­taan ns. konservatiivista eksegetiikkaa ja puhutaan raa­ma­tullisten tekstien luo­tet­ta­vuu­des­ta. Ongelma on paljon syvemmällä! Kyse ei viime kädessä ole jostain “juu­pas, eipäs”- väit­te­lystä, jossa puolin ja toisin pallotellaan kysymystä eri yksityiskohtien tul­kinnasta. Alku­kir­kon tavalla Vanha Testamentti kuuluisi ymmärtää kristologisena kir­jana, ei uskon­tohistoriallisena dokumenttina, jota tutkitaan ateisti­sin me­netelmin ”niin kuin mitä muuta kirjaa tahansa”. Juuri tiedon avaimen va­rastamisesta Jeesus nuhteli kirjanoppineita (Luuk. 11:52), sillä he kyllä tut­ki­vat kir­joituk­sia, mutta eivät ym­märtäneet eivätkä antaneet toistenkaan ymmärtää, et­tä ne todistavat hänestä (Joh. 5:39).

Tämä siis selityksenä, miksi Biblia on kokonaisuutena (käännösvaikeuksista ja kankeasta suo­mestaan huolimatta) se Raamattu, joka ei sisältönsä puolesta vanhene. Se on käytössä olevista kirkkoraamatuista ainoa, jossa alkukirkon oppi pyhistä kirjoituksista esitetään niin kuin pitää. Juuri näin julistettuna evankeliumi on ”Jumalan voima”, koska niin ”on kir­joi­tet­tu” (Room. 1:16-17). Se herätti kuulijansa ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla, käynnisti us­kon­puhdistuksen 1500-luvulla ja on itse asiassa kaikkien Suomessa vai­kut­ta­vien he­rä­tys­liikkeitten ”synty syvä”. Usko­han tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kris­tuk­sen sanan kaut­ta (Room. 10:17). Usko ei kui­ten­kaan synny mistä tahansa sanasta edes kirkossa. Täytyy saar­nata niin kuin apos­to­linen kirkko on aina saarnannut: Jeesus on totisesti noussut ylös, myös ja erityisesti Van­has­sa Testa­mentissa. Siksi ei ole Biblian voittanutta.