Länsi-Suomen Herännäislehti 4/2021
Raamatun yhtenäisyys
Timo Laato, päätoimittaja
Toistuvasti väitetään, että pyhä Raamattu ei ole yhtenäinen kirja. Se on vain jonkinlainen sekoitus ja sekalainen kooste eri kirjoja eri ajoilta ja eri maista ja jopa eri maanosista. Siksi sitä ei kuulu eikä kannata ottaa vakavasti.
Minusta tuollaiset väitteet kuulostavat siltä kuin ne olisivat ns. ”urbaania legendaa”, vailla mitään totuuspohjaa. Raamatun kirjoja koottaessa yhteen näyttää päinvastoin koko prosessia ohjanneen syvä luottamus niiden yhtenäisyyteen. Millä tavoin se ilmenee?
Vanhan testamentin (”heprealainen”) kaanon koostuu kolmesta osasta: laista, profeetoista ja kirjoituksista. Ne ryhmitellään meidän totutusta tavastamme poiketen seuraavasti:
- Laki käsittää 1. – 5. Mooseksen kirjat.
- Profeetat jakaantuvat meidän totutusta tavastamme poiketen ns. aikaisempiin ja myöhempiin profeettoihin. Edellisiin luetaan kirjat Joosuasta Kuningasten kirjoihin. Jälkimmäisiin lasketaan sekä ”suuret” että ”pienet” profeetat (eli Jesaja, Jeremia, Hesekiel mutta ei Daniel sekä 12 pikkuprofeettaa).
- Kirjoitukset sisältävät kirjavan joukon eri kirjoja: Psalmit, Job, Sananlaskut, Ruut, Laulujen laulu (eli Korkea Veisu), Saarnaaja, Valitusvirret, Ester, Daniel, Esra, Nehemia ja Aikakirjat.
Miten nämä Vanhan testamentin osat liittyvät toisiinsa?
Viides Mooseksen kirja päättyy kertomukseen Mooseksen kuolemasta. Jumala hautaa hänet. Kukaan ei saa tietää hänen hautansa paikkaa (34:5-6). Mooses jatkaa tavallaan elämäänsä kansansa keskellä toorassa ja sen selityksessä. Hän aloitti lain selittämisen, ja myöhemmät polvet ovat jatkaneet (ja jatkakoot) siitä (1:5, ks. myös Matt. 23:2). 5. Moos. 34:10 korostaa, ettei Israelissa enää koskaan noussut sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra keskusteli ”kasvoista kasvoihin”.
Maininta Mooseksesta profeettana toimii siltana Joosuan kirjaan, josta alkaa kaanonin toinen osa eli juuri profeetat. Näiden on pysyttävä tarkasti lain oikeassa tulkinnassa, eivätkä he saa julistaa luopumusta. Muussa tapauksessa heidät kuuluu surmata tai surmauttaa (ks. 5. Moos. 13:1-5 ja 18:20-22). Joosualle, profeetoista ensimmäiselle, Herra teroittaa heti alussa varta vasten, että hänen pitää tutkia huolellisesti lakia päivät ja yöt noudattaaksensa sitä (Joos. 1:8). Vastaavasti myös Malakia, profeetoista viimeinen, kehottaa lopuksi muistamaan Jumalan palvelijan Mooseksen lakia (3:22). Siten kaanonin toinen osa liittyy molemmista päistään saumattomasti ensimmäiseen osaan ja korostaa profeettojen opetuksen yhdenmukaisuutta lain kanssa. Niiden välillä ei ole ristiriitaa.
Edelleen kaanonin kolmas osa eli kirjoitukset alkaa Psalttarilla. Ensimmäiseksi siinä julistetaan autuaaksi se, joka rakastaa Herran lakia ja tutkistelee sitä päivät ja yöt (1:2). Autuaaksijulistus toimii koko kokoelman mottona ja ohjaa vanhan liiton seurakuntaa veisaamaan muut virret lain kirjaimen ja hengen mukaisesti. Lisäksi Psalmit jakaantuvat viiteen eri kirjaan (1-41, 42-72, 73-89, 90-106, 107-150) Mooseksen kirjojen tavalla. Näin luodaan selkeää yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta kaanonin sisälle. Kirjoitukset päättyvät pelkistelmään, jossa kootusti toistetaan profeettojen vakavat varoitukset laittomuudesta ja sen karmivista seurauksista. Lopulta kuitenkin raotetaan tulevaisuuden verhoa ja kerrotaan uudesta mahdollisuudesta palata takaisin Baabelin pakkosiirtolaisuudesta Juudeaan, luvattuun maahan (2. Aik. 36:15-23).
Täten Vanhan testamentin kaanon antaa itsessään selvästi viitteitä siitä, että sitä kuuluu lukea yhtenäisenä kertomuksena alusta loppuun. Puhuttaessa laista on hyvä muistaa, että heprean sana ”toora” ei tarkoita pelkästään lakia tai käskyjä vaan yleisesti kaikkea ”opetusta”, johon sisältyy myös ja erityisesti evankeliumi (esim. ennustus vaimon siemenestä, joka polkee rikki käärmeen pään; lupaus Aabrahamin siemenestä, jossa kaikki kansat tulevat siunatuiksi). Siksi useimmat modernit käännökset eivät välitä heprean kielen ajatusta yhtä rikkaana ja raikkaana kuin alkutekstissä.
Sama Raamatun eri tekstien yhtenäisyys pätee – vaikka paljon pienemmässä mittakaavassa – yksittäisten kirjojen välisiin siltoihin. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita Sananlaskujen viimeisen luvun, joka sisältää kelpo vaimon ylistyksen (31:10-31). Sitten kerrotaan tarkemmin Ruutista, jonka kaikki tunnustavat juuri tuollaiseksi kelvoksi naiseksi (Ruut 3:11, hepreassa käytetään aivan samaa sanaa). Sen jälkeen seuraa juutalaisen järjestyksen mukaan Laulujen laulu, jossa ylistetään morsiamen ja sulhasen uskollista ja puhdasta rakkautta. Seuraavaksi Saarnaaja kokoaa opetuksensa kehotukseen nauttia elämää vaimon kanssa (9:9) ja turvata Jumalaan (12:13) ”turhuuksien” keskellä. Se on ihmisen paras osa auringon alla, kunnes hänen viimeisen lähtönsä hetki koittaa. Edelleen Sananlaskujen 31. luvun sisältämä kelpo vaimon ylistys muodostaa selkeän vastineen Psalmille 112, joka ylistää saman tapaan kelpoa miestä (jae 1: ”Autuas se mies, joka Herraa pelkää…”). Ajatuksenkulku on kummassakin kohdassa yhtäläinen. Lisäksi molemmat kohdat ovat ns. ”alfabeettista” runoutta, jossa säkeiden alkukirjaimet noudattavat heprean aakkosten järjestystä. Kelpo miehen esikuvana toimii Herra Jumala, josta edeltävä – niin ikään alfabeettinen – Psalmi 111 puhuu. Kelpo naisen esikuvana taasen toimii taivaallinen Viisaus, joka laittaa pitonsa tyhmille ja yksinkertaisille ymmärryksen ja taidon ”ruokkimiseksi” (esim. Sananl. 8-9).
Kaiken kaikkiaan Raamatun monia kirjoittajia eri aikakausina ja jopa eri maanosissa yhdistää tietty uskonnollinen aatemaailma. Se luo heidän välilleen yhteyksiä, jotka näkyvät heidän teksteissänsä ja niiden muodostamassa kaanonin kokonaisuudessa. On jokaisen Raamattuansa lukevan mieluinen haaste tutkia ja syventyä yksittäisiin kirjoihin ja niiden keskinäisiin suhteisiin. Kirjoitukset osoittautuvat hämmästyttävän taitavaksi kudelmaksi, joka kertoo pelastushistorian tapahtumista yhtenäisesti ja toisiinsa limittyen. Näin ymmärrettyinä ne avautuvat vielä paljon rikkaammin kuin ennen.