Länsi-Suomen Herännäislehti 4/2021

Raamatun yhtenäisyys

Timo Laato, päätoimittaja

Toistuvasti väitetään, että pyhä Raamattu ei ole yhtenäinen kirja. Se on vain jonkinlainen sekoitus ja se­kalainen koos­te eri kirjoja eri ajoilta ja eri maista ja jopa eri maanosista. Siksi sitä ei kuulu eikä kan­na­ta ottaa vakavasti.

Minusta tuollaiset väitteet kuulostavat siltä kuin ne olisivat ns. ”urbaania legendaa”, vailla mitään totuuspohjaa. Raamatun kir­joja koottaessa yhteen näyttää päinvastoin koko prosessia ohjanneen sy­vä luottamus niiden yhtenäisyyteen. Millä tavoin se ilmenee?

Vanhan testamentin (”heprealainen”) kaanon koostuu kolmes­ta osasta: laista, profeetoista ja kir­joituksista. Ne ryhmitellään meidän totutusta tavastamme poiketen seuraavasti:

Miten nämä Van­han testamentin osat liittyvät toisiinsa?

Viides Mooseksen kirja päättyy kertomukseen Mooseksen kuolemasta. Jumala hautaa hänet. Ku­kaan ei saa tietää hänen hautansa paikkaa (34:5-6). Mooses jatkaa tavallaan elämäänsä kansansa kes­kellä toorassa ja sen selityksessä. Hän aloitti lain selittämisen, ja myö­hemmät polvet ovat jatkaneet (ja jat­ka­koot) siitä (1:5, ks. myös Matt. 23:2). 5. Moos. 34:10 korostaa, ettei Is­ra­e­lissa enää koskaan nous­sut sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra keskuste­li ”kasvoista kasvoihin”.

Maininta Mooseksesta profeettana toimii siltana Joosuan kirjaan, josta alkaa kaano­nin toinen osa eli juuri pro­fee­tat. Näiden on pysyt­tä­vä tar­kasti lain oikeassa tulkin­nassa, ei­vätkä he saa julistaa luo­pumusta. Muussa tapauksessa heidät kuuluu sur­mata tai surmaut­taa (ks. 5. Moos. 13:1-5 ja 18:20-22). Joosualle, profeetoista ensimmäiselle, Herra teroit­taa heti alussa varta vasten, että hänen pitää tutkia huolellisesti lakia päivät ja yöt nou­dat­­taak­sensa sitä (Joos. 1:8). Vastaavasti myös Malakia, profeetoista viimeinen, kehottaa lo­puk­si muis­­ta­maan Jumalan palvelijan Moo­sek­sen lakia (3:22). Siten kaanonin toinen osa liittyy molem­mista päistään saumattomasti ensimmäiseen osaan ja ko­rostaa profeettojen opetuk­sen yhden­mu­kai­suutta lain kanssa. Niiden välillä ei ole ristiriitaa.

Edelleen kaanonin kolmas osa eli kirjoitukset alkaa Psalttarilla. Ensimmäiseksi siinä ju­liste­taan autu­aaksi se, joka rakastaa Herran lakia ja tutkistelee sitä päivät ja yöt (1:2). Au­tuaaksijulistus toi­mii koko kokoelman mottona ja ohjaa vanhan liiton seurakuntaa vei­saa­maan muut virret lain kirjai­men ja hengen mukaisesti. Lisäksi Psalmit jakaantuvat vii­teen eri kir­­jaan (1-41, 42-72, 73-89, 90-106, 107-150) Mooseksen kirjojen tavalla. Näin luo­daan selkeää yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta kaa­nonin si­­sälle. Kirjoitukset päättyvät pelkistelmään, jossa kootusti toistetaan profeettojen vakavat va­roi­tuk­set laittomuudesta ja sen karmivista seu­rauk­sista. Lopulta kuitenkin raotetaan tulevaisuuden ver­hoa ja kerrotaan uudesta mah­dollisuu­desta palata takaisin Baabelin pakkosiirtolaisuudesta Juu­de­aan, lu­vattuun maa­han (2. Aik. 36:15-23).

Täten Vanhan testamentin kaanon antaa itsessään selvästi viitteitä siitä, että sitä kuuluu lukea yh­tenäise­nä kertomuksena alusta loppuun. Puhuttaessa laista on hyvä muistaa, että heprean sana ”too­ra” ei tarkoita pelkästään lakia tai käskyjä vaan yleisesti kaikkea ”opetusta”, johon sisältyy myös ja erityisesti evankeliumi (esim. ennustus vaimon siemenestä, joka polkee rikki käärmeen pään; lupaus Aabrahamin siemenestä, jossa kaikki kansat tulevat siunatuiksi). Siksi useimmat modernit käännök­set eivät välitä heprean kielen ajatusta yhtä rikkaana ja raikkaana kuin alkutekstissä.

Sama Raamatun eri tekstien yhtenäisyys pätee – vaikka paljon pienemmäs­sä mitta­kaavas­sa – yk­sit­täis­ten kirjojen välisiin siltoihin. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita Sa­nanlaskujen viimeisen lu­vun, joka sisältää kelpo vaimon ylistyksen (31:10-31). Sitten ker­rotaan tarkemmin Ruutista, jon­ka kaikki tunnustavat juuri tuollaiseksi kel­voksi nai­sek­si (Ruut 3:11, hepreassa käytetään aivan samaa sa­naa). Sen jälkeen seuraa juutalaisen järjes­tyk­sen mukaan Lau­lujen lau­lu, jos­sa ylistetään mor­sia­men ja sulhasen uskollista ja puhdasta rakka­ut­ta. Seuraavaksi Saar­naa­ja kokoaa opetuksensa keho­tukseen nauttia elämää vai­mon kanssa (9:9) ja turvata Juma­laan (12:13) ”turhuuksien” kes­­kellä. Se on ihmisen paras osa auringon alla, kunnes hänen viimeisen lähtönsä hetki koit­taa. Edelleen Sa­nan­laskujen 31. luvun sisältämä kel­­po vaimon ylistys muodostaa selkeän vas­tineen Psalmille 112, joka ylistää saman tapaan kelpoa miestä (jae 1: ”Autuas se mies, jo­ka Her­raa pel­kää…”). Ajatuksen­kul­ku on kum­mas­sakin kohdassa yhtäläinen. Lisäksi molemmat kohdat ovat ns. ”alfabeettista” runout­ta, jossa säkeiden alkukirjaimet noudattavat heprean aakkosten järjestystä. Kelpo miehen esikuvana toimii Herra Jumala, josta edeltävä – niin ikään alfabeettinen – Psalmi 111 puhuu. Kelpo naisen esi­kuvana taasen toimii taivaallinen Vii­saus, joka laittaa pitonsa tyhmille ja yksinkertaisille ymmär­ryk­­sen ja taidon ”ruok­ki­mi­sek­si” (esim. Sananl. 8-9).

Kaiken kaikkiaan Raamatun monia kirjoittajia eri aikakausina ja jopa eri maan­osissa yhdistää tiet­ty uskonnollinen aatemaailma. Se luo heidän välilleen yhteyk­siä, jotka näkyvät heidän teksteis­sänsä ja nii­den muodostamassa kaanonin kokonaisuu­dessa. On jokaisen Raamattuansa lukevan mielui­nen haaste tutkia ja syventyä yksittäisiin kirjoihin ja niiden keskinäisiin suhteisiin. Kirjoitukset osoittau­tuvat hämmästyttävän taitavaksi kudelmaksi, joka kertoo pelastushistorian tapahtu­mis­ta yhtenäisesti ja toisiinsa limittyen. Näin ymmärrettyinä ne avautuvat vielä paljon rikkaammin kuin ennen.