Länsi-Suomen Herännäislehti 3/2021

Kirkon yksimielinen pääsiäisusko

Timo Laato, päätoimittaja

Alkukirkossa vallitsi selkeä opillinen yksimielisyys. Siinä pääasiana on, että pääasia pysyy pääasi­ana. Siksi tämä liittyy pääsanomaansa, joka keskittyy kristillisen pääsiäisen tapahtumiin ja niiden merkitykseen ko­ko maailmalle. Selvimmin asia käy ilmi 1. Korinttolaiskirjeen 15. luvussa:

”Mutta minä teen teille tiettäväksi, rakkaat veljet, sen evankeliumin, jonka minä teille il­moitin, jonka te myös saaneet olette, jossa te myös seisotte, jonka kautta te myös au­tuaaksi tulette, jos te sen pidätte, minkä minä teille olen ilmoittanut, ellette hukkaan ole uskoneet. Sillä minä olen sen ensin teille antanut, jonka minä myös saanut olen, että Kristus on kuollut meidän synteimme tähden, Raamattuin jälkeen, ja että hän oli hau­dattu ja nousi ylös kolmantena päivänä Raamattuin jälkeen, ja että hän nähtiin Kephaalta ja sitten kahdeltatoistakymmeneltä. Sen jälkeen hän nähtiin useammalta kuin viideltäsadalta veljeltä yhdellä haavalla, joista monta vielä elävät, mutta muu­ta­mat ovat nukkuneet. Sitä lähin nähtiin hän Jakobilta ja sen jälkeen kaikilta apos­to­leil­ta. Vaan kaikkein viimein on hän myös minulta nähty, niin kuin kes­ken­syn­ty­neeltä … Olisin siis minä eli he, näin me saarnaamme ja näin te olette myös uskoneet.”

Paavali korostaa viimeisessä jakeessa, että kaikki apostolit poikkeuksetta saarnaavat niin kuin täs­sä on juuri edel­lä ker­rottu. Yhtään ainoata soraääntä ei löytynyt. Kukaan ei ryhtynyt sooloilemaan ja pu­hu­maan jo­tain ai­van muuta. Pysyttiin yksimielisesti totuudessa, ja totuuteen kuuluu, että tärkein ja kallein pi­det­tiin tär­keimpänä ja kalleimpana. Siksi saarnattiin erityisesti Kristuksen ristinkuole­masta ja ylös­nouse­muk­sesta. Lisäksi hänestä saarnattiin, että hän on kuollut eritoten mei­dän syn­ti­em­me tähden ja että hän ylösnousemuksensa jälkeen on varta vasten ilmestynyt monelle todistajal­le tapahtuneen vakuudeksi.

Julistuksen painopiste asettuu aivan tarkoituksella ensimmäiseen kris­til­li­­seen pää­si­äi­seen eli vain noin kolmen vuorokauden pituiseen ajanjaksoon ja sen välittömiin seura­uksiin. Nois­­ta kolmesta päivästä on riittänyt puhuttavaa läpi kirkon historian aina meidän aikaamme asti! Syys­tä voidaan todeta, että kristinuskon perussanoma on hyvin tiivistettynä esillä apostolisessa saarnassa. Se on siitä helposti ammennettavissa kaikille janoisille sieluille.

Tarpeen on myös panna merkille, kuinka keskeisessä asemassa ylösnousemus oli alku­kirkon ju­lis­tuk­sessa. Ei tyydytty vain toistamaan, että Jeesus on ylösnoussut. Hänen ilmestymisensä ylösnouse­muksensa todisteina lueteltiin yksi toisensa perään. Ne kuuluivat ikään kuin silloiseen uskontunnus­tukseen! Jeesus ilmestyi ensin Pietarille, sitten opetuslapsilleen ja lopulta jopa 500 veljelle yhtaikaa. Sen jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja kaikille apostoleille, viimein myös Paavalille.

Tämäntapainen korostus omassa uskontunnustuksessamme tekisi vaikeaksi ja jopa täysin mahdottomaksi ruveta sai­vartele­maan, onko hän totisesti ylösnoussut vai eikö sittenkään. Mutta toisaalta ei ehkä kannata liian varmasti kuvitella, mitä ihminen turmeltuneisuutensa takia ei voi ja halua uskotella itselleen. To­del­lisuus on kuviteltua vielä hullumpaa. Niin­pä jopa Ko­rintissa oli kaikesta huolimatta ruvettu ajatte­le­maan, että Kristus ei olekaan nous­sut ylös kuolleista. Silloin hänestä todistavat apostolit ovat yksin­kertaisesti vääriä todistajia (1. Kor. 15:12-20)! Niin tuttua. Jotain samanlaista esiintyy myös omassa kirkossam­me. Sitä paitsi alkukirkon aikainen papisto Jerusalemin temppelissä eli saddukeukset kiel­sivät ko­ko ylösnousemuksen, kuten muistamme.

Erikseen on painotettava sitä, että Paavali tekee apostolin arvovallalla lisäyksen oman aikansa us­kontunnustukseen! Hän lisää itse saamansa ilmes­tyk­sen Damaskon tiellä ylös­nousemuksen to­dis­teluketjuun. Siten hän erottaa tuon ilmestyksensä kaikista muista myöhemmistä ilmestyksistään. Sa­malla hän nostaa sen ko­kemuksensa muiden apostolien saamien ilmestysten rinnalle. Siksi on täysin selvää, että Paavalin kirjeet ovat apostolista opetusta, ja niillä on se jumalallinen arvovalta, mikä apos­to­liselle opetukselle kuu­luu: ”Joka kuulee teitä, hän kuulee minua.” Se koskee yhtä lailla hänen ope­tustansa kirkon virasta (jolloin torjutaan ns. naispappeus ja -piispuus), avioliiton pyhyydestä (jol­loin torjutaan homoseksuaaliset suhteet) tai mistä muusta opinkohdasta tahansa. Siksi hänen julistuksen­sa ei ole aikansa elänyttä, vaan meitä kaikkia sitovaa Jumalan sanaa.

Vielä on korostettava, että Paavali sanoo välittäneensä korinttilaisille sen uskontunnustuksen, jon­ka hän on ensin itse ottanut vastaan (jae 3). Koska hän toteaa sen olevan kaikille apostoleille yhteis­tä opetus­ta (jae 11), se menee ajassa taaksepäin aina Jerusalemin alkuseurakuntaan asti (ks. Apt. 1)! Niin vanhas­ta ja vah­vasta opetuksesta on tässä kyse. Siksi Paavali sanoo edelleen, että Korintin seu­ra­kuntalai­set pelastuvat ainoastaan, jos he pitävät siitä kiinni juuri sellaisena kuin hän sen heil­le vä­litti (jae 2). Hänen käyttämänsä kreikan ilmaukset tarkoittavat pyhää traditiota, joka on Jerusalemis­ta lähtöisin ja jota on opetettu kaikkialla kristikunnassa, siis jopa Kreikan Korintissa. Siitä kiinni pi­täminen tarkoittaa sen ulkoa opettelemista ja sydämeen painamista.

Toisin sanoen Paavali vaati, et­tä uskoon tulleet käyvät eräänlaisen katekismuskoulun, jossa he oppivat tietyt perusasiat ulkoa (tai ”by heart” eli sydämestään, kuten asia ilmaistaan osuvasti englanniksi). Muussa tapauksessa hän ei saata pitää heitä kristittyinä ollenkaan!

Uskolla on tietty sisältö, jota ei voi muuksi muuttaa – menettämät­tä uskoa. Se pätee yhä tämän päivän kirkossa. Olkoon piispa tai piispatar, pappi tai lukkari, rivijäsen tai seurakunnan jäsenyydestä eronnut tai kuka muu tahansa: On uskottava niin kuin on kirjoitettu tai ei uskota ollenkaan, eikä siinä tapauksessa myöskään tulla autuaaksi.