Länsi-Suomen Herännäislehti 1/2022

Paimenuuden uudet haasteet

Timo Laato, päätoimittaja

Jokaiselle on selvää, että paimenen yhtenä tehtävänä on kaita laumaa. Yhtä selvää pitäisi olla, että kaitsenta edellyttää Raamatun ohjeitten mukaan käyttäytymistä ja toimimista. Vallitsevan tapaintur­meluksen tähden sellaista harvemmin näkee. Myös kirkon opillinen moniäänisyys ja riitasointuisuus tuovat vaikeutta kuulla hyvän paimenen ääntä. Tarvitaan vielä lisäksi hyvän paimenen mieltä. Halua jättää ne 99 lammasta ja lähteä sen yhden eksyneen jälkeen. Puuttuu rakkautta ja nöyryyttä. Vanhas­sa virsikirjassa lauletaan täysin syystä rukousta paimenviran puolesta:

”O paras paimenen’! Kuin lammastes edestä Sun henkes annoit, näin Heit’ taudeist’ tahdoit pääs­tää, Sä vielä vartioitset Sun laumaas voimallas, Ja kauniist’ kaitset heit’ Ain’ pyhäll’ sanallas.

Mua vahvist’ Hengelläs Totuuttas julistamaan, Ett’ syntei nuhdelless’ En huoli vainoi mailman. Sä suojel’ minua, Sillä sanaas selkiää Mun tulee puhua, Eik’ katsoo mieliä.

Kosk’ sanas saarnannen Ja ihmeitäs julk’ tuotan, Suo puhe taivainen Oll’ ettän juttui kartan. Sun sanas siemen suo Mult’ hyvin heitetään, Ja sitten hyväss’ tuo Maass’ runsaan hedelmän.

Kosk’ oikein osotan Tääll’ autuuden tien muillen, Niin ojenn’, Jumalan’ Myös oikiall’ tielle mie­len’, Ett’ vältän synnin työn Ja häijyn hekuman, Enk’ maahan jälleen lyö, Jot’ itse rakennan.”

Joskus aikaisemmin ja ehkä jopa näihin päiviin asti kaitsenta onnistui, jos ja kun saarnattiin ja toi­mittiin Jumalan sanan mukaan. Periaatteessa näin on vieläkin. Itse asiassa aina. Mutta toisaalta mei­dän on tiedostettava se muutos, joka on jo tapahtunut ja saa lisää vauhtia lähitulevaisuudessa. Olem­me joutuneet yhtäkkiä tilanteeseen tai tilanteisiin, joissa tiedetään ja ymmärretään kyllä, mi­tä Raa­mattu opettaa, mutta se ei välttämättä ole ratkaisevaa lauman kaitsennassa, vaan siitä ne vaikeudet ja ongelmat tavallaan vasta al­kavat. Tämän äskeisen äärellä täytyy hetkeksi pysähtyä ja todella pohtia, mitä tulikaan sanotuksi. Sehän voi tuntua syvästi loukkaavalta ja ärsyttää hurskasta kristittyä.

Siksi toistan uudelleen, että kaikessa kaitsennassa Raamattu yksin ohjaa seurakuntaa to­tuuteen. Ei ole tässä puu­tetta neuvoista ja velvoittavista esikuvista. Tarvitaan pikemmin niitä kuulevia korvia ja vas­taan­ottavais­ta sydäntä. Silloin kristillinen seurakunta kokee ja saa osakseen siunauksen.

Mutta nyt vihdoin asiaan. Mitä tarkoitin edellä? Ei kukaan meistä tiedä ja ymmärrä kaikkea. Taju­an entistä selvemmin, miten paljon itseltä puuttuu. Monessa ja lopulta kaikessa. Tiedossa ja tai­dos­sa ja ennen muuta rakkaudessa. Luu­li­sin silti ymmärtäväni riittävästi, mitä teologiassa ekklesiologi­nen dogmi ja terminologia tarkoittavat. Suomeksi kerrottuna kyse on opista, joka koskee kirkkoa. Lyhy­esti selitet­­tynä se ilmaisee, että Jeesus on kirkon Herra, ja hänen sanansa mukaan asiat on ratkaistava kirkossa. Eli jälleen kerran se sama totuus, jota olen jo edellä kahteen kertaan painottanut (sananlas­kun mukaan ei siis kah­ta ilman kolmatta). Ei varmasti kukaan ”tosi rukoilevainen” ja ”vakaa kristit­ty” ole kanssani tässä eri mieltä. Siksi luulisi olevan helppoa löytää yksimielisyys ja edetä eteenpäin yh­dessä rin­tamassa. Kutakuinkin näin se toimi aiemmin. Ei enää. Juuri mainituis­ta syis­tä ykseys nyt pikemmin hajoaa kuin säilyy.

Koska Suomen ev.lut. kirkko on käytännössä ajautunut syvän luopumuksen tielle, on alettu syystä ja täysin oikeutetusti kysellä harmistuneena, miten nyt kuuluu menetellä. Siinä jokai­nen kokee oike­udek­seen tehdä itsenäisesti päätöksensä ja toimia parhaansa mukaan. Tiedämme, mitä siitä on sitten seurannut. Hajaantumista ja pirstaloitumista. Loukkaantumista ja närkästystä. Kiistaa ja riitaa. Kyse ei siis ole ollut totuudesta sinänsä, vaan lähinnä siitä tehtävistä johtopäätöksistä. Paimenet ja lampaat ovat suorastaan villiintyneet, kun ovat ikään kuin vapautuneet laitumilta tekemään ratkaisunsa oman päänsä ja pää­telmi­ensä mukaan. Koska itse opista ollaan yhä pitkälti yksimielisiä, jokainen osa­puo­li perustelee kantaansa sujuvan sulavasti Raamatulla. Se taas pahentaa tilannetta usein vain enemmän, kun sitten samanmielisten kanssa ihmetellään ja surkutellaan, että muut kristityt eivät ymmärrä näin selvää opetusta. Syntyy kuppikuntia, jotka kirjaimellisesti kahvi- tai teekuppiensa äärellä pyörittele­vät päitänsä ja ryystävät sisäänsä omahyväisyytensä litkuja. Tuollaista tapahtuu herkästi puolin taik­ka toi­­sin. Joskus on sanottu kristityistä ennen bolsevikkien suorittamaa vallankumousta, että he kes­kenänsä nahistelivat, kuinka ristinmerkki pitää tehdä oikein ”oikealta vasemmalle” vai ”vasemmal­ta oikealle”.

Tällaisessa tuoksinassa lampaanvillojen lennellessä ympäriinsä on viime vuosina tullut ikävä läm­mintä seuratupaa. Yksi herä­tys­liike hajosi kahtia. Siellä ja monissa muissa herätysliikkeissä suvut ja perheen­jäsenet ovat ajautuneet erilleen. He kokoontuvat eri jumalanpalveluksiin eri aikoihin eivätkä enää polvistu yhteiseen ehtoollispöytään. Vanhempien murheeksi lapsuuden ja nuoruuden hengelli­sestä kodista puhutaan lähinnä pahaa. Mahdollisia virheitä ei pyydetä, ei anneta eikä saada anteeksi. Silti Jumalan armoa halataan. Sitä hakemalla haetaan samanmielisten joukosta, koska se löytyy siel­tä, missä ”evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan”. Eikö näin ole ilmisel­väs­ti? Toistan jälleen kerran, että näissä hajaannuksissa ei niinkään ole kyse oikean ja väärän opilli­suu­den välisestä ristiriidasta vaan ihmissydämen kovuudesta, joka peitetään tai peitellään hurskauden ja hurskastelun ja vanhurskauden alle. Sehän on varmaakin varmempaa, että tosi luterilainen on us­kos­ta vanhurs­kas. Eikö? Herä­tys alkaa, kun tämä oikeaoppisuus nousee sydämen kalleimmaksi aarteek­si.

Myös maatamme ja koko maailmaa koetteleva pandemia koettelee aivan uudella tavalla seurakun­nan ykseyttä ja yhteyttä. Ei päästä kokoontumaan niin kuin ennen. Ja kun päästään, kaikki eivät silti uskalla tulla kokoon. Striimatut jumalanpalvelukset, nettiseurat ja -nuortenillat herättävät välillä sel­laista tuntumaa, että seurakuntaa opetetaan vieraille tavoille tai totutetaan käyttämään nettiä, joka on vaarojen paikka. Niitä karsastetaan. Vaihtoehdoksi jää kotihartaus, mutta silloin siinä katkeaa seura­kun­ta­yhteys. Pandemian tuomat rajoitukset saavat aikaan, että kaikki, jotka haluaisivat tulla mukaan kirkkoon, eivät mahdu. Mukana ollessa keskittyminen saattaa herpaantua tuijotettaessa, käytetään­kö maskia ja kuinka ehtoollista jaetaan tai ei jaeta. Jotkut kiistävät koko ehtoollisen oikeutuksen, jos se jaetaan toisin kuin itse ajattelee asiasta. Silloin jätetään tietysti tykkänään tulematta ehtoollisel­le. Lopulta yksittäinen seurakuntalainen ajattaa itsensä sellaiseen yksinäisyyteen, että seurayhte­ys ja ehtoollisyhteys katkeavat pitkäksi aikaa. Kuka kestää sitä ilman, että alkaa voida pahoin hengel­lises­ti? Se taas herättää arvostelua asianomaisessa ja hänen lähipiirissään. Toivotaan tai ehkä jopa vaadi­taan, että pandemiarajoituksia kierrettäisiin tai katsottaisiin läpi sormien esivallan ohjeistuksesta vä­littämättä ja että ehtoollinen jaettaisiin kovinta ääntä pitävän joukon mielen mukaan. Muissa seurakunta­laisissa saattaa herätä toive ratkaista ongelma siten, että ”tehdään niin kuin aina ennenkin”. Mutta se ei muuttuneessa tilanteessa aina onnistu. Ja jos onnistuu, on toisia, jotka jäävät pois.

Varmaan jokainen ymmärtää, kuinka vaikeata on löytää yhteinen sävel riita­soin­tujen kakofoniassa ristiriitojen säestämässä konsertissa. Vielä paljon pahemmaksi ja raskaammaksi se muuttuu, kun jo­ku keksii pitää omaa mielipidettään ei vain ”sinä ainoana oikeana”, vaan Jumalan sanan veroi­sena ja siihen rinnastettavana totuutena. Silloin ei tarvitse olla mikään profeetta ennustaessaan, että yhdessä ja yhtei­sesti sovittavasta ja tarvittaessa vaihtelevasta käytännöstä ei päästä yksi­mie­li­syy­teen. ”Kukin katso­koon ei vain omaa vaan toisten parasta” tuskin pätee enää. Se muuttuu vaivihkaa vastakohdak­seen: ”Kukin kat­so­koon vain omaansa (muka) toisten parhaaksi.”

Vielä täytyy sanoa jotakin myös koronarokotuksista, vaikka tiedostan istuvani suoraan muu­rahais­pe­sään. Oma tuntumani on, että erityisesti kristilliset piirit ovat otollista maaperää erilaisille salaliit­toteorioille, jos ne pystytään sitomaan jollain lailla Ilmestyskirjan kuvauksiin lopunajan vitsauksista ja Antikristuksen valtakunnan tuloon. En luule, että rokotevastaisuus johtuisi pelkästään, pääosin tai läheskään aina tällaisista syistä. Joka tapauksessa on minusta perusteetonta väittää tai uskotella, että pandemian takana olisi alkuaan joku salajuoni salaisen tietojärjestelmän tai sirusysteemin luomi­sek­si. Maailma on niin ahne, että se ei tahallansa halua ris­kee­ra­ta bil­joonien dollarien, eurojen ja yuani­en sijoi­tuk­sia pelkästään kokeilumielessä. Eri asia on sitten, jos joku käyttää hyväkseen jo syntynyt­tä tilannetta. Viime viikkoina pandemia on saanut niin suuret mittasuhteet, että kristitty joutuu miet­timään tosissaan, onko oikein jättäytyä rokotusten ulkopuolelle ja edesauttaa viruksen leviämistä tai levittämistä itselle tärkeiden syiden vuoksi. Jokainen sairaus kuormittaa lisää terveydenhuoltoa, vai­keuttaa muiden vakavien sairauksien hoitoa tai pahimmassa tapauksessa pakottaa lääkärikunnan va­litsemaan, kenelle annetaan tehohoitoa ja kenelle ei, jos kaikille sitä ei riitä. Tarpeellisen hoidon vii­västyminen pitkäaikaispotilaille voi koitua monelle kohtalokkaaksi. Jokainen joutuu pohtimaan, mi­tä kristillinen lähimmäisenrakkaus tarkoittaa tältä osin tässä tilanteessa.

Ymmärrän, että rokottamattomuudelle on monia ja moninaisia syitä. En käy niitä erittele­mään sen tarkemmin. Pitäisin yh­te­nä mahdollisena ulospääsynä pattitilanteesta ilmeisesti pian hyväksyttäväk­si ja hyväk­sy­tyksi tule­vaa ”ta­van­omais­ta” ro­kotetta, joka tarjoaa vaihtoehdon uuden sukupolven ro­kotteille. Rokotettuna on tehnyt voitavansa itsensä ja lähimmäisensä hyväksi. Jumala varjelkoon si­nua ja meitä sitten yhä eteenpäin.

Rokotteellakin saattaa pitkällä tähtäimellä olla jotain käytännön merkitystä seurakunnan ykseydel­le ja yhteydelle. Olen itse jo joutunut miettimään huolestuneena, kuinka koronapassin käytön myötä pystytään takaamaan osallistuminen kaikkiin kirkon tilaisuuksiin kaikille. Olisi pystyttävä estämään sellainen vääristymä, että ilman koronapassia yksittäinen uskova jää tulevaisuudessa ikään kuin ”Ju­malan val­takun­nan ul­kopuo­lelle”. Tuntuu käsittämättömältä, että hengellisessä työs­sä joutuu nyt kä­sittelemään yhteiskunnan ja seurakunnan päätöksiä rinnakkain toistensa kanssa. Onko vaihtoehtoja?

Tämän pääkirjoituksen tarkoitus oli siis painottaa seurakuntayhteyden tärkeyttä. Samalla se kertoo avoimesti niistä uudenlaisista vaikeuksista, joita seurakuntayhteyden vaaliminen tarkoittaa arkises­sa käytän­nössä. Ongelmia ei ratkaista niin, että joku luulee ymmärtävänsä kaiken paremmin tai syvem­min kuin muut. Tarvitaan keskinäistä kanssakäymistä ja yhteyttä, jotta keskinäinen kanssakäyminen ja yhteys saattavat säilyä.