Kysymykset

Kaikki kirkon herätysliikkeet ovat sitoutuneet Raamattuun ja ev. lut. Tunnustuskirjoihin. Sitten käytännössä jokainen joutuu ihan varmasti kilvoittelemaan, että oikea oppi sekä näkyy että kuuluu opetuksessa ja elämässä. Paljon on voitettu, kun yhdessä ollaan nöyrästi Raamatun oppilaita ja halutaan alistua Jumalan sanaan ja sen neuvoihin. Sillä tiellä Pyhä Henki johdattaa hiljalleen eteenpäin syvemmälle totuuteen. Näin esim. kasteen sakramentin kohdalla. Ajatellaanpa vain vaikka Matti Väisäsen kastekirjoja! Meiltä kysytään kärsivällisyyttä ja keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta, jotta emme hätiköimällä ja pikaistuksissamme "pilaa" sitä kasvua, joka on käynnissä.

Kyllä on varmasti tärkeää pohtia, mihin loppujen lopuksi syntien anteeksiannosta hakee apua. Se auttaa "todellisissa" synneissä. Jos taas kyse on erilaisista ihmissäännöistä ja perinteistä tai itse keksityistä "ei saa"-listoista, niin niidenhän rikkominen ei Jumalan edessä ole väärin (vrt. esim. Jeesuksen opetusta ja käytäntöä). Silloin on hyvä lukea Raamatusta, mikä on syntiä ja mikä taas ei. On silti muistettava, että omaatuntoaan vastaan ei pitäisi toimia. Jos jotain pitää omassatunnossaan vääränä, niin (yleensä) on parasta toimia sen mukaan, mitä pitää oikeana. Ja silti Jumalan sana on omantunnonkin yläpuolella, ja omatunto on oikeassa vain silloin, kun se on sidoksissa Jumalan sanaan.

Siksi on tärkeätä saada rauhoittaa omatunto

a) Jumalan armolla, kun on kyse (todellisesta) synnistä.

b) Jumalan sanalla, kun on kyse (keksitystä) synnistä.

Eli toisin sanoen:

a) Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa pesee pois aivan kaikki synnit ja virheet.

b) Jumalan sana kirkastaa, mikä on syntiä ja mikä taas ehkä vain kasvatuksesta, kulttuurista taikka kristillisestä ryhmittymästä johtuvaa yleistä mielipidettä tai jotakin erikoisuutta, joilla ei kuitenkaan kuulu sitoa omaatuntoa.

Edelleen on lohduttavaa muistaa Lutherin kokemus, ettei omassa synnintunnustuksessaan koskaan pääse täydellisyyteen, ei edes ihmisten edessä, saatikka Jumalan edessä. Siksi on lupa ikään kuin "niputtaa" oma syntisyytensä ja turmeluksensa ja antaa se Jeesuksen veren pestäväksi kaikkine päivineen. Vanha, koeteltu synnintunnustus alkaa paljon puhuttelevalla tavalla:

"Minä vaivainen, syntinen ihminen ..." Meidän syntimme eivät ole vain tekoja ja tekemättä jättämisiä vaan syntisyyttä, turmelusta sydänjuuria myöten. Tästä huolimatta taikka (paremminkin) tämän kanssa saat uskoa kaiken anteeksi "Jeesuksen kalliissa, maahan asti vuotaneessa sovintoveressä"!

Sananlaskut on tarkoitettu juuri syvällisiksi mietelmiksi elämän eri aloilta. Ne aukeavat monesti, kun omassa elämässään "törmää" samaan tilanteeseen tai kohtaa saman asian. Mielestäni tuo p. o. sananlasku varoittaa ihmisen liiallisesta korottamisesta. Se voi pitää sisällään yrityksen peittää oman sydämen vihamielisyys tai nurja suhtautuminen. Mutta ihmisen korottaminen voi myös koitua sillä tavalla kiroukseksi, ettei kukaan meistä lopulta ole tuon kehun ja ylistyksen arvoinen. Lankeamme ja erehdymme. Siksi on täysin hullua korottaa jotain ihmistä ja esim. jumaloida häntä. Lopulta käy ilmeiseksi, että yksin Jumala voi olla korottamisen ja kunnioittamisen arvoinen. Ihmisten kehumisessa pitäisi aina säilyttää "maltti". Rohkaisu on sitten aivan eri asia. Sitä me varmaan jokainen tarvitsemme, erityisesti lapset ja nuoret.

Yksin Jumalan armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.

Ajattelen samoin kanssasi.

Tarkemmin Raamatun ohjeellisuudesta voi lukea pienestä oppaasta vanhan käsikirjan jumalanpalvelukseen. (Kts. Vanhan käsikirjan mukainen jumalanpalvelus - Liite: kysymys kirkon virasta)

Kysymystä voisi ehkä vähän jatkaa ja kysyä, ymmärremmekö mekään Jumalan kolminaisuutta. Kuinka Jumala voi olla yksi, mutta silti kolme persoonaa? Rippileirillä pyrin opettamaan asian niin, että yksikään ei tajua, mitä opetettiin! Kolminaisuusopin voi uskossa ottaa vastaa, mutta ei järjellä selittää ... Kerrankin saa siis olla ymmärtämättä ja juuri silloin asian voi ymmärtää (uskossa) oikein!

Siksi vastaisin kysymykseen siten, että kyllä Vanhan testamentin pyhät ymmärsivät kolminaisuutta samaan tapaan kuin mekin uudessa liitossa. Silti Jumalan olemukseen kuuluu salaisuus, jota kukaan ei pohjiaan myöten pysty käsittämään.

Tuo 1 Moos. 3:15 mainittu "siemen" kulkee punaisena lankana läpi koko VT:n. Ks. vaikka Biblian hakukoneesta sanalla "siemen". Ota myös huomioon, että usein juutalaisten tai kuninkaiden lapsista nimenomaan pojat tahdottiin tuhota, jolloin lupaus "siemenestä" (Jeesuksesta) ei olisi koskaan päässyt toteutumaan (vrt. esim. faaraon valtava inho poikalapsia kohtaan). Siksi Pyhä Henki on ilmoituksen sanassa erityisesti halunnut korostaa tuon siemenen merkitystä!

Olisi äärimmäisen hyvä päästä juttusille jonkun sielunhoitajan kanssa. Hänelle voisi puhua siitä, mistä ei ystävilleen pysty. Varmaa on, että Jumala ei ole sinua hyljännyt. Sinut on kerran kastettu hänen nimessään ja hänen nimensä omaksi. Ei hän sinua jätä. Mutta sielunvihollinen uskottelee Jumalasta valhetta eikä sallisi sinun turvautua hänen apuunsa. Turvaa siihen, että hän on uskollinen, vaikka me olisimme olleet uskottomia. Siksi on aina lupa käydä armoistuimen eteen löytääkseen "silloin armon kuin me apua tarvitsemme". Lue Hebr. 4:14-16.

Minustakin nämä nettisivut ovat uutena työmuotona parasta, mitä rukoilevaisuudessa on pitkään aikaan tapahtunut. Tällä tavalla kuuluu sanaa viedä sinne, missä ihmiset liikkuvat ajatuksineen ja kysymyksineen. Koen hyvänä, että voidaan jutella näin vähän kuin henk. koht. ja kuitenkin julkisesti.

Iso kiitos näiden sivujen ylläpidosta siitä vastaavalle!

Kyllä Pyhä Henki oli toiminnassa jo Vanhan testamentin aikanakin monessa tilanteessa aina luomisen alusta lähtien (1. Moos. 1:2). Hän on yksi kolminaisuuden persoonista ja siis yhtä iankaikkinen kuin Isä ja Poika.

Silti on oikein ja hyvä pitää kiinni siitä Raamatun opetuksesta, että varsinaisesti Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina ja hänen tulonsa liittyy sitten erityisesti kasteeseen (ks. Apt. 2:38). En siksi sanoisi, että Pyhä Henki olisi Vanhassa testamentissa samalla tavalla toiminnassa kuin 1. helluntaina. Kyllä silloin tapahtui jotain aivan ennen kuulumatonta, joka oli kauan ennen ennustettu Jooelin profeettakirjassa (lue esim. Apt. 2). Samoin ne monet Jeesuksen lupaukset Puolustajasta taikka Lohduttajasta edellyttävät, että Hengen vuodattaminen oli jotain, joka liittyy nimenomaan Uuden testamentin aikakauteen. Vanhassa testamentissa ei tällaista Hengen toimintaa ollut samalla tavalla koettavissa. Hänen tulollensa oli oma Isän määräämä aika kuten oli myös Pojan tulolle.

Sanoisin heti alkuun, että rukoile. Ei siinä ole kuitenkaan kyse jostain ponnistelusta taikka ansiosta, vaan armosta me pyydämme, mitä saamme. Rukoile pieni rukous, jossa esität hätäsi Jumalalle ja pyydät häntä auttamaan. Sydämemme voi tehdä halulliseksi vain Kristuksen rakkaus, joka koskettaa evankeliumin kautta sisintä. Sitten on varmaan hyvä muistaa vanha sananlasku, että "varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua". Ei aina tarvitse tuntea halua lähteä johonkin hengelliseen tilaisuuteen, mutta silti - yllätys yllätys! - voi lähteä. Turhaan me nykyaikana aina mittaamme omia fiiliksiämme ja teemme ratkaisut niiden mukaan. Jos ei ihan aina huvitakaan, niin entä sitten? Voithan silti mennä. Olisi varmaan hyvä hakeutua johonkin avoimen rehelliseen raamattupiiriin, niin siellä näkisi ja kuulisi, että vastaavaa ongelmaa on muillakin. Lisäksi olisi varmaan hyvä, jos sulla olisi joku läheinen, kiva ystävä, jonka kanssa voisitte yhdessä mennä raamattupiiriin. Se auttaisi aina, kun itseään ei huvita lähteä.

Minusta tuo kirjoittamasi ja kokemasi opetus, että "erään asian kanssa kamppailu teki minusta kilvoittelevan kritityn" on tärkeä löytö. Siinä huomaat Jumalan ihmeellisen ja salatun tarkoituksen vaikeuksien suhteen. Ne kasvattavat meitä ja auttavat luottamaan häneen! Se on elämässä pitkälle kantava hengellinen totuus. Olen ihan varma, että tämä on yksi Jumalan hyvä tarkoitus, miksi hän on johtanut sinua näin. Tällaisia me ihmiset aika usein olemme: huonoina aikoina huudamme Jumalan puoleen, mutta hyvinä aikoina ei enää mitään tarvetta hänen luoksensa. Lutherin toisen käskyn selitys Vähässä Katekismuksessa puhuu oikeastaan samasta asiasta lyhyesti ja ytimekkäästi. Sinä saat rukouksessa kertoa Jeesuksen rakastavalle sydämelle myös tämän turmeluksen syvyyden ja uskoa sen anteeksi hänen kalliissa sovintoveressään. Eikä tosiaankaan kannata antaa periksi. Sielunvihollisella ei ole yhtään mitään tarjottavana muuta kuin itkua ja hammasten kiristystä, Jeesus tarjoaa itkun sijaan iloa syntien anteeksiantamuksesta. Tässä evankeliumin lupauksessa kannattaa riippua. Vanhan ukko-Paavon sanoilla ilmaistuna jotenkin näin: Niin kauan kuin edes peukalo liikkuu, katse ristiinnaulituun!

Kiitän rohkaisusta. Jumala toimittakoon työnsä milloin kenenkin kautta kunkin meidän sydämissämme. Siunausta.

Koska on suuri(n) juhlapyhä, palaa alttarilla kuusi kynttilää. Ne asetetaan krusifiksin molemmille puolille (kolme - kolme). Näin krusifiksi on ikään kuin keskimmäinen, korkein kynttilä, joka yhdessä palavien kynttilöiden kanssa muodostaa tavallaan uuden testamentin "seitsenhaaraisen kynttilänjalan" (menoran), jollainen oli vanhan testamentin temppelissä.

Juutalaisen ajattelun mukaan Jumalan pyhä läsnäolo temppelissä (shekina) lepäsi erityisesti keskimmäisen kynttilän päällä. Se on nyt ristin muotoinen ja sillä ristillä lepää syntiemme takia ristiinnaulittu Jeesus, tosi Jumala ja tosi ihminen, juuri hän, joka ristillä huusi Jumalallensa: "Miksi hylkäsit minut?" Tämän miehen päällä lepää nyt erityinen Jumalan läsnäolo.

Saarnatkoon alttarin kuusi kynttilää krusifiksin kanssa meille tästä uhrista ja valaiskoon alttarin sakramentin (ehtoollisen) luonnetta meidän pimeän sydämemme iloksi.

Raamatun alkukielissä ei tunnettu sulkeita. Ne ovat käännöksessä sitä varten, että niillä autetaan lukijoita ymmärtämään, milloin on kyseessä esim. välihuomautus (kuten juuri Joh. 4:2).

Jeesus ei siis itse varsinaisesti kastanut vaan ainoastaan hänen opetuslapsensa. Tämä siksi, että kasteen merkitys on antaa uskon yhteys hänen kanssansa. Tällaisen yhteyden luomiseksi Jeesus ei kuitenkaan itse tarvinnut mitään välikappaleita. Hänhän pystyi välittämään tuon yhteyden suoraan oman persoonansa kautta. Näin Jeesus ei itse kastanut, vaikka kastetta hän ei siis mitenkään halveksinut taikka muuten pitänyt vähäpätöisenä.

Kohta, johon kysymyksessä viitataan, on Room. 8:16.

Hengen todistus on todistusta Kristuksesta. Lue Joh. 15:26. Hän siis valaisee epäuskon kanssa kamppailevalle sielulle Jeesuksen ristinkuoleman sovitusta ja Jumalan armon avaruutta. Kristityssä usko eli juuri tuo "minun henkeni todistus" yhtyy Jumalan Hengen todistukseen. Se ei aina ole tuntuva tila, mutta varmasti joskus ja aina välillä kristitty saa myös tuntea, kuinka evankeliumi ja Hengen todistus virvoittavat ja vahvistavat sielua. Vain näin ja tämän kautta voi käsittää olevansa autuaallisessa uskossa. Siten voi ymmärtää hengellisen tilansa. Mutta on hyvä muistaa, että ei yksikään pysty tutkimaan oman sielunsa syvyyksiä "pohjia myöten" tai pääsemään varmuuteen oman itsetutkistelun täydellisyydestä! Siksi meillä on Daavidin psalmissa 139:24 hieno pyyntö: "Ja katsos, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle." Näin saat sinäkin rukoilla ja luottavaisesti antaa oman itsesi Jumalan käsiin. Hän on jo kasteessa luvannut pitää sinun sielustasi armollista huolta. Sen hän myös varmasti tekee. Älä siis etsi varmuutta omasta sisimmästäsi tai hengellisen tilasi kehityksestä vaan Jumalan Hengen todistuksesta, joka on varma, varmempi kuin sinun sisimpäsi vahvinkaan varmuus. Etsi Jeesusta ja hänessä sinulla on sitten myös pelastusvarmuus.

Mielestäni tuo ihana Raamatun kohta ei kaipaa tulkintaa. Se on jo sellaisenaan selvä. Jeesus lupaa, että apostolien kautta ja heidän jälkeensä oikean paimenviran välityksellä kaikki synnit saadaan julistaa katuvalle syntiselle anteeksi. Se lohduttaa ja antaa uutta voimaa kilvoitukseen. Epäselväksi tuon jakeen ovat tosiaan tehneet ihmisten lisäykset.

Esim. vanhoillislestadiolaisuudessa syntien anteeksiantamus on sidottu vain heidän jäsenensä julistamaan synninpäästöön. Näin pyritään turvaamaan "Jumalan valtakunnan rajat" (eli että armo ja pelastus ovat mahdollisia vain heidän joukossaan). Samalla lailla ymmärretään sitten esim. kaste ja ehtoollinen. Ne eivät sellaisenaan uskon kautta välitä anteeksiantamusta, koska näin esim. ei-lestadiolaisen papin jakama ehtoollinen olisi Jumalan armon välikappale ja silloin taas menisi "Jumalan valtakunnan rajat" lestadiolaisten mielestä liian avonaisiksi. Siksi koko sakramentti- ja armo-oppia hallitsee ja niiden tulkintaa ohjaa tuo kirkko-oppi: pelastus on mahdollista vain heidän joukossaan eikä muualla. Täten kaikki saatetaan riippuvaiseksi juuri oikean (eli vanhoillislestadiolaisen) henkilön toiminnasta. Muu on siis tämän käsityksen valossa väärää.

Käsittääkseni tuo edellä kirjoittamani auttaa meitä ymmärtämään, miksi vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan niin, kuin tuossa kysymyksessäsi aivan oikein kerroit. On hyvä pyrkiä ymmärtämään laajaa (ja monessa suhteessa siunauksellista) liikettä. Kaikkia sen erityiskorostuksia ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä, ainakin jos haluaa seurata raamattua ja luterilaisia tunnustuskirjoja.

Voi olla, etteivät kaikki uskovat ole pohtineet kysymyksiä yhtä syvällisesti kuin sinä. Tai voi olla, ettei kaikkiin kysymyksiin yksinkertaisesti ole vastausta. On kyllä tärkeää ottaa vakavasti elämän perimmäiset asiat. Toivon, että rohkenet pyytää Jumalalta apua rukouksessa. Hän kyllä pystyy johdattamaan sinut "sisälle" totuuteen. Tärkeintä kristinuskossa on kuitenkin aina luottamus Jeesukseen ja syntien anteeksiantamus. Jos omatunto on synnillä raskautettu, tärkein kysymys on silloin: Voiko Jumala armahtaa? Voiko hän antaa minulle anteeksi? Ja vastaus kuuluu: Kyllä, jos turvaat Jeesuksen sinun - ja koko maailman puolesta - antamaan sovitusuhriin. Siinä on ihanalla tavalla vastaus syntihädässä kyselevälle sieluparalle. Monet muut kysymykset voivat kyllä jäädä vastausta vaille, jos tämä asia on kirkkaana mielessä. Jeesuksen sanoin: "Tarpeellisia on vähän tai yksi ainoa."

Siunausta etsintääsi ja elämääsi!

Tätä erittäin vaikeaa kysymystä on käsitellyt ansiokkaasti mm. Matti Väisänen kastekirjassaan "Pyhä kaste Raamatussa", ks. ss. 342-343. Voisinkohan viitata tässä vain hänen kirjaansa? Hankipa kirja (jollei sinulla sitä vielä ole) tai lainaa se kirjastosta!

Kyllä vanha käännös on tarkempi. Monissa kielissä on vastaava käännös (esim. englanniksi usein "hell"). Tuonela on sielujen välitilan paikka ennen ylösnousemusta. Helvetti on lopullinen kadotuksen paikka, jonne epäuskoiset tuomitaan varsinaisesti vasta viimeisen tuomion jälkeen.

Kristuksen alasastuminen helvettiin on selitetty aika mukavasti Svebiliuksen katekismuksessa, II uskonkappale, kysymys nro 59, (ns. "punaisen" painoksen s. 126): "Julkisesti osoittaaksensa, että Hän on käärmeen pään rikki musertanut ja voittanut Perkeleen ja kaiken helvetin voiman."

Julkista oppikeskustelua on mahdoton välttää, jos kirkon papit opettavat mitä vaan. Esim. Kati Niemelän tutkimus hengellisen työn tekijöitten uskomuksista on aika järkkyä luettavaa. Jos sitten vielä ajatellaan esim. pastori Kylliäisen opetusta, on kyllä ihme, jos kukaan ei kirkossa ota kantaa. Väärä opetus on pystyttävä osoittamaan vääräksi, ettei sieluja eksytetä. Kautta kirkkohistorian väärän opettajat yrittävät tekeytyä oikeiksi ja pukeutua lammasten vaatteisiin. Jos heidät paljastetaan, niin he yrittävät usein vielä vedota kristilliseen rakkauteen, jotta he edes sen varjolla saisivat jatkaa lammaslauman tuhoamista. Näin ei voi kirkossa jatkua. Jokainen pappi on pappisvalassansa tai - lupauksessansa velvoitettu puolustamaan "Hengessä ja totuudessa" oikeata, kristillistä opetusta. Muussa tapauksessa hän rikkoo ja tulee syylliseksi Jumalan (ja myös ihmisten) edessä.

Tärkeitä raamatunkohtia tässä ovat esim. 1.Tim. 5:20, Tiit. 1:9-11 ja myös 2.Tim. 4:2.

Kts. kysymys 1.

Rukoilevaisten johtokunta (taikka vastaava) ei ole ottanut po. asiaan kantaa. Käsittääkseni asia on Luther-säätiössäkin avoin, ainakin toistaiseksi.

Tässä tapauksessa on vielä joitakin selvittämättömiä kysymyksiä, joihin säätiö varmaan lähitulevaisuudessa ottaa kantaa. Minusta ainakin seuraavat seikat kannattaa miettiä tarkkaan ennen kuin esitetään jokin selkeä linjaus:

1. Säätiön papit eivät suoraan kieltäytyneet antamasta piispalle ehtoollista. He esittivät toivomuksenaan, että heidän ei tuossa yhdessä jumalanpalveluksessa tarvitsisi ratkaista näin vaikeata kysymystä. En tiedä, miten olisi todellisuudessa toimittu, jos ei tuota esitettyä toivomusta kumminkaan olisi noudatettu.

2. Käsittääkseni piispa sai ehtoollisen säätiön papeilta esim. Simo Kivirannan hautajaisten yhteydessä n. viikkoa ennen. Tämä on hyvä ottaa huomioon arvioitaessa tuota yhtä po. tapausta.

3. Edelleen on säätiön puolelta esitetty, että po. tapaus ei ole mahdollinen kansankirkon yhteydessä (ja sen tilaisuuksissa) vaan lähinnä ainoastaan jumalanpalvelusyhteisöissä. Tähän rajaukseen toivoisi teologista tarkennusta.

4. Luterilaisen virkakäsityksen mukaan kirkon virka on yksi. Se tarkoittaa, että kaikki papit ovat samanarvoisia: heidän pitää palvella seurakuntaa sanalla ja sakramenteilla. Piispa ei siis ole muita pappeja korkeampi kuin inhimillisen järjestyksen ja käytännön puolesta. Siksi on teologisesti vaikea rajoittaa po. tapaus koskemaan vain piispaa. Periaatteessa sama pätee sitten myös muuhun papistoon (esim. kirkkoherroihin ja kappalaisiin ja pastoreihin jne) vastaavissa tilanteissa.

5. Edellisen kohdan perusteella joku voi lisäksi aiheellisesti ihmetellä, eikö maallikkoihin pitäisi soveltaa samaa mittapuuta kuin papistoonkin. Johdonmukaisuuden nimissä tuota johtopäätöstä on vaikea välttää.

6. Sinänsä mielenkiintoinen ja asiaan liittyvä tärkeä kysymys on Juudaksen mukanaolo viimeisellä ehtoollisella. Saiko hän silloin ehtoollisen? Joidenkin tutkijoiden mielestä ei, toisten mielestä kyllä. Tärkeää on myös tutkia vanhakirkon käytäntöä erilaisissa tapauksissa.

Lehtitietojen perusteella po. tapaus oli eräänlainen hätähuuto. Kirkossa vaan keskustellaan, keskustellaan ja keskustellaan. Ei (juuri) kukaan tahdo vetää selkeitä rajoja papistolta sallitun opetuksen suhteen. Lähes kaikki kelpaa - paitsi naispappeuden vastustaminen (vrt. Kati Niemelän tutkimusta, jossa kolmannes papistosta kiistää monia Raamatun keskeisiä totuuksia). Silti ainoa, mitä kysytään pappisvihkimystä ja -virkaa haettessa on lähinnä juuri suhtautuminen naispappeuteen. Muusta ei välitetä ollenkaan. Tässä yhteydessä ei tarvitse ihmetellä, jos kentällä syntyy erilaisia reaktioita. "Kotimaan" reportaasissa vedottiin siihen, että piispa on kieltäytynyt ns. erillisvihkimyksistä ja siksi käytännössä oikeastaan itse kieltäytynyt ottamasta vastaan ehtoollista senkaltaisilta "tunnustuksellisilta papeilta", joita säätiön piirissä on palveluksessa. Kyse oli siis solidaarisuuden osoituksesta näitä veljiä kohtaan. Onko tämä tapaus ymmärrettävä tällaisena hätähuutona ilman että siitä tehdään paljon laajempia johtopäätöksiä?

Joka tapauksessa pappien kuuluu rippipuheessa ennen ehtoollista sekä rohkaista katuvia syntisiä saapumaan ehtoollispöytään että varoittaa kaikkia katumattomia ehtoollisen nauttimisesta omaksi tuomioksi. Tämä toteutuu vanhan käsikirjan jumalanpalveluksissa joka kertaa ennen ehtoollista liturgian(kin) puolesta. Silloin luetaan ns. manaus, jossa nämä molemmat puolet tulevat esille. Minusta se on hirmusen hyvä asia. Silloin voi olla varma, että asia on ainakin sanottu selkeästi ja julkisesti. Kukaan ei voi tulla ehtoolliselle miettimättä, ratkaisematta omaa kantaansa. Useimmissa tapauksissa pappi ei voi tietää, mitä ehtoolliselle tulevat sydämessänsä ajattelevat. Siksi hän ei voi muuta kuin yksinkertaisen sanan kautta muistuttaa kuulijoitansa totuuden tiestä. Siksi useimmissa tapauksissa tämä varmasti riittää.

Asiaa pitäisi varmaankin kysyä joltakin, joka kuuluu kyseiseen liikkeeseen. Minun on vaikea vastata toisten puolesta tai edes tietää, mitä kaikkea lestadiolaisuuteen kuuluu. Niitä ryhmiäkin on lestadiolaisuudessa niin monia. Mutta käsittääkseni ei heillä ole mitään sen ihmeellisimpiä sääntöjä ruokaan, siivoukseen tms. liittyen.

Raamattu on totta tosiaan Jumalan Pyhän Hengen inspiroima kirja. Lue esim. Room. 15:4, 2. Tim. 3:16 ja 2. Piet. 1:19-21. Tarkempi selittely ei ole tarpeen. Raamattu ei vastaa yksityiskohtaisesti kysymykseen, millä tavalla ja miten kaikki sen kirjoitukset ovat inspiroituja. Se sanotaan selvästi, että Jumala ei valehtele. Se riittäköön. Raamatussa on paljon asioita, jotka eivät ole esim. järjellle koskaan perusteltavissa (vrt. "kolminaisuus", Pyhästä Hengestä sikiäminen taikka ylösnousemus). Ne asiat meidän kuuluu uskoa. Se ei tarkoita, että ne olisivat täysin "järjettömiä". Ne eivät vaan ole järjelle todistettavissa.

Voimme siis yksinkertaisesti sanoa, että Raamattu kokonansa on totuus tarvitsematta silti samalla pyrkiä hakemaan jokaiselle väitteelle "tieteellistä näyttöä".

Monet kummit (ei vain sylikummi) ostavat kummilapselleen ristin rippilahjaksi. Jos kummit tuntevat toisensa, he voisivat jutella ehkä keskenänsä, kannattaako jokaisen ostaa risti ...

On olemassa tosiaan tällainen tapa, että kummilapsen muistaminen lahjoin loppuu konfirmaatioon. Tietysti näin ei ole pakko olla. Monet kummit jatkavat yheydenpitoa kummilapsensa kanssa, ehkei enää välttämättä lahjoin mutta muuten.

Vallitkoon tässäkin asiassa kristillinen vapaus ja vastuu!

Jeesus kutsuu omat opetuslapsensa seuraamaan häntä, ei kavereita tai edes perhettään. Seuratessamme häntä emme voi tehdä kaikkea, mitä muut tekevät. Emme olla mukana kaikessa, missä muut ovat.

Tämän noudattaminen koulussa on väliin varmasti melko vaativaa. Raamattu sanoo, että "huono seura hyvät tavat turmelee" (1. Kor. 15:33). Sanonta on tuskallisen totta. Siksi olisi tärkeätä saada vaihtoehtoja. Onko sinulla toisenlaisia ystäviä koulussa? Ovatko jotkut heistä uskovia? Voisitko saada heiltä tukea? Jutella ehkä heidän kanssansa tästä ongelmasta? Totta kai nuorena haluaa olla mukana "siellä, missä tapahtuu". Mutta tapahtuu sitä muuallakin kuin joissain porukoissa, missä synti ns. rehoittaa. Olisi tosi tärkeää, jos voisit päästä mukaan johonkin kristillisten nuorten porukkaan. Sieltä saisit lisää apua. Hyvä, jos löytäisit jostain henkilön, jolle uskaltaisit kertoa tarkemmin näistä vaikeuksista (hienoa muuten, kun kirjoitat näistä tänne nettiin; kyllä monet muutkin kamppailevat samojen asioiden parissa).

Pitäisin siis erittäin tärkeänä paremman vaihtoehdon löytämistä. Ilman sitä yksinäinen kamppailu kaveriporukan kiusauksia vastaan käy lähes ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Uskaltaudu irrottautua huonojen ystävien vaikutuspiiristä: Päätä kerrankin "irrotella" oikein kunnolla! Tuon yllä lainaamani Raamatun jakeen johdosta ja omien kokemusteni perusteella luulen, että usein juuri huono seura vie uskovan kodin kasvatin mennessänsä. Siksi hakeudu pian toisenlaisten kaverien joukkoon. Koululuokkaasi et voi vaihtaa, mutta sinun vapaa-aikasi ei mitenkään tarvitse olla sidoksissa koulukaverien syntiseen menoon ja meininkiin.

Lopuksi haluaisin vakuuttaa sinulle, että mitä ikinä oletkin nyt tähän mennessä tehnyt (olkoon kuinka rumaa taikka pahaa tahansa) saat sen uskoa Jeesuksen kalliissa sovintoveressä anteeksi.

Lähde iloisella mielellä seuraamaan häntä. Ei se ainakaan alkuun (eikä ehkä koskaan) tule olemaan kovinkaanhelppoa. Mutta hän on luvannut olla sinun kanssasi ja autta sinua.