Kysymys 2072
Sanotaan, että stoalaisuudella ja kristinuskolla on joitain yhteisiä näkemyksiä. Aihepiiri ja sen tunnustuksellisluterilainen analyysi kiinnostaa muutenkin, mutta erityisesti toivoisin sinulta vastausta seuraavaan mieltäni kaihertavaan ongelmaan.
Stoalaisten tavoitteena ja ihanteena oli apatia, jolla silloin tarkoitettiin negatiivisten tunteiden puutetta ja osin positiivistenkin, koska positiiviset tunteet, niiden tavoittelu ja päättyminen usein johtavat tuskaan. Tässä on taustalla ilmeisen tosia havaintoja maailmasta. Onko tällainen tunteettomuus – johon stoalaisuudessa kuitenkin kuuluu moraalin korostaminen – hyvä asia? Raamattu tietysti kehottaa rakastamaan, mutta voisiko tunteiden hillintä ja tietynlaisen rentouden opettelu tunteisiin liittyen olla kristityllekin hyvä asia? Jos, niin kuinka siihen voisi päästä?
Havainnollistan esimerkillä. Itselläni on usein ongelmana se, etten voi taustani ja huonojen kokemusteni takia luottaa ihmisiin ja stressaan siitä, pitävätkö ihmiset minusta. Jos sitten kiinnyn joihinkin ystäviin, alan stressata heistä ja etsin merkkejä siitä, pitävätkö he minusta enää, ovatko he suuttuneet minulle jostain, hylkäävätkö he minut joskus. Osoitan avoimesti ja usein kiintymystäni niille ystäville, joihin luotan, mutta he harvemmih minulle. Ja heihinkin joutuu toisinaan pettymään. Esim. viesteihin ei vastata tai vastataan hyvin hitaasti. Mutta vaikka usein vastataan nopeastikin ja nopeammin kuin itse heille ehdin, niin silti saattaa tuntua, että kylläpäs kestää vastaaminen. Usein on niin, että kellään ystävällä ei ole aikaa tavata minua tai välttämättä edes puhua puhelimessa (ja sitten epäilen, eikö heitä vain huvita). Olen oppinut, että pitää varoa ehdottelemasta liian usein samalle kaverille, ettei mene painostavaksi hänelle. Mutta on sekin sitten hankalaa, kun ei tiedä, eikö ystävä halua tai oikeasti millään ehdi tavata, vai auttaisiko asiaa sittenkin pieni muistuttaminen. Ja jos jollakulla ei ole aikaa hupitapaamiseen eikä hupipuheluun, niin sitten tuntuu ahdistavalta ottaa yhteyttä silloinkaan, jos tarvitsisi apua tai neuvoa, kun ei halua olla taakaksi ihmiselle, jolle ei minusta ehkä ole seurana iloa. Muutenkin kaikki ystävyyssuhteet tuntuvat jollain lailla vajailta, mikä milläkin tavalla. Tämä aiheuttaa negatiivisia tunteita, joista olisi hyvä päästä eroon. Varmasti olen itsekin rasittava ja kitkerä ystävä, ei sillä. Kateellinenkin joskus. Perisynnin takia olemme kaikki vajaita jopa kognitiivisia kykyjämme myöten.
Pitäisi olla Herralle kiitollinen, että on paljon ihania ystäviä; monilla ei ole yhtään. Voinko saada synninpäästön tähän kiittämättömyyteeni ja siihen katkeruuteen, jota toisinaan tunnen, ja joka purskahtelee välillä esille ajattelemattoman pisteliäinä kommentteina ja katteettomana marttyyriksiheittäytymisenä, vaikka luulenkin, etten harmi kyllä pääse tästä vuosikausiin täysin eroon, jos koskaan?
Kuulostan varmaan neuroottiselta. Ehkä olenkin sitä, mutta täytyy myös huomata, että olen tuossa yllä esittänyt aika kärjistetyn kuvan, jotta pointti välittyy. Ja kyllä jotkut ystävät ovat oikeasti hyljänneet minut. Ja paljon hyvää kehitystä on tässä jo tapahtunut, stressaamisesta on päästy kohti apatiaa ja mielenrauhaa.
Seurakunnissa puhutaan liian vähän ystävyydestä. Avioliiton pyhyyttä ja puhtautta on tärkeä puolustaa, kuten hebrealaiskirjeen loppupuolella sanotaan, mutta tosi moni joutuu olemaan vastentahtoisesti sinkkuna, jolloin olisi tärkeää, että ystäväpuoli olisi edes kunnossa. Raamatussakin Daavidilla ja Joonatanilla oli hellä ystävyys ja Jeesuksella ja evakelista Johanneksella näytti synkkaavan tosi hyvin. Paavalilla oli ilmeisesti jopa naispuolisia ystäviä (Persis, Prisca jne.), vaikka oli itse mies, mitä jotkut kristityt eivät kannata. Seurakunnissa tarjotaan usein ratkaisuksi, että Jeesus on ystäväsi eikä hylkää sinua ikinä. Tämä on valtava lohtu, mutta jotain muutakin täytyisi pystyä aiheesta sanomaan. Ystävyyttä ei myöskään voi pakottaa tai säälin kautta painostaa, vaan kyllä siinä tarvitaan molemminpuolista synkkaa. Muuten se on vain kaveruutta tai veljeyttä/sisaruutta.
Aikaa ja resursseja kuluu näiden asioiden pohtimiseen, vaikka varmaan kannattaisi olla välittämättä siitä, vastaako joku hitaasti/ollenkaan, tai että joku ei ehdi nähdä. Ja jos kellään ei ole aikaa, keskittyä työntekoon tai johonkin yksinäiseen harrastukseen ja estää tunteita ja pohdintoja nousemasta pintaan. Ajatella, että jos joku ei pidä minusta ja joku toinen pitää, muttei arvosta minua sen vertaa, että vastaisi viesteihini edes muistutuksesta (jollaisia en yleensä kehtaa tehdä), niin se on heidän menetyksensä ja minua se ei satuta ollenkaan. Psyykata itsensä näin. Tarvittaessa tehdään ihmisistä johtopäätöksiä, muttei katkeroiduta. Olisiko tämä sellaista hyvää stoalaista apatiaharjoitusta?
Jos apatia ei ole ratkaisu, mikä sitten?
Kiitos hyvästä palstasta! Henkilökohtainen kommentti sinulle, Timo: sinulla on jollain lailla veikeä persoona, niin että sinua lukiessa tai joltain videolta katsoessa alkaa välillä naurattaa: ei pilkallisesti, eikä sen takia, että olisit kertonut vitsin, vaan sen takia, että tuntuu hyvältä, että joku sanoo niin napakasti ja häpeilemättä tosiasioita ja osaa ne iskevästi muotoilla. En osaa paremmin selittää. Mutta se on kehu.
Kiitos kysymästä. On niin paljon asiaa, että en ihan pysty antamaan sulle tyhjentävää vastausta ...
En ole itse järin innostunut stoalaisesta filosofiasta. Enemmän tunnen viehätystä Raamatun rikkaalle ja todella elämän makuiselle ihmisenä ololle, jossa on tunteita laidasta laitaan ja kaiken keskellä vakaa ja vahva luottamus Herran hyvään hoitoon. Hän saa ohjata ja kasvattaa omiaan eteenpäin taivastiellä. Meillä jokaisella on paljon opittavaa. Eikä vähiten kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Ja on selvää, että kaikkien kanssa ei ns. "synkkaa", mutta kaikkien kanssa on hyvä tulla toimeen, jos se vain on mahdollista ja riippuu itsestä. Stoalainen apatia johtaa herkästi omien tunteitten tukahduttamiseen ja pitkässä juoksussa voi tuottaa ongelmia. Niitä ei silloin välttämättä ehdi tai pysty käsittelemään niin kuin pitäisi. Siksi stoalainen apatia voi johtaa hyvin herkästi moderniin apatiaan, vaikka nuo käsitteet sinänsä eivät ole toistensa kaltaisia. Itse näkisin, että ihmissuhteissa saa pyytää Jumalan johdatusta ja miettiä koko ajan, kuinka tässä voi parhaiten toteuttaa rakkauden ihannetta. Minä pidän "todellisen" rakastamisen taitoa vaikeana taitolajina. Se on minusta elämässä ehdottoman ehdottomasti vaikeinta. Siksi jaan kanssasi nuo tuntemukset, joista kirjoitat. Ne lienevät hyvin monelle tuttuja. Oma rakkaus uupuu ja niin se taitaa uupua lähimmäisten puoleltakin ainakin silloin tällöin - kuten kirjoitit. Tässä on varmaan hyvä silti kysyä Jumalalta, että kuinka hän, hyvä Herramme, on onnistunut meitä rakastamaan ja pitämään ominaan meidän nurjista ajatuksista huolimatta. Ja miten minä voisin edes jotenkin heijastaa tätä rakkautta muille. Ei ole helppoa. Ei kerta kaikkiaan. Mutta onko meillä mitään muuta vaihtoehtoa? Jumala, joka on itse tuo rakkaus, tahtoo ja voi opettaa meille avaraa, ihmeellistä armahtavaisuutta. Toivon kyllä sydämestäni, että hän johdattaisi sinulle ja elämääsi jonkun sydänystävän tai joitakin sellaisia. Me tarvitsemme toisiamme.