Kysymys 1933

Kirjoitin joskus tästä Herännäislehdessä seuraavaan tapaan:

Ikävä kyllä muslimien ja kristittyjen suhteita rasittavat yhä monet historialliset tekijät ja tapahtumat. Erityisesti on mainittava menneitten vuosisatojen ristiretket. Niitä ei voi puolustaa ja puolustella. Silloinen kirkko hairahtui pahemman kerran turvautuessaan väkivaltaan evankeliumin levittämisessä. Valitettavasti nuo keskiajan pimeät vuosisadat eivät olleet edes ensimmäinen kerta miekkalähetyksen pitkässä, kunniattomassa historiassa eivätkä ne myöskään ole jääneet viimeiseksi. Hyi häpeä! Silti täytyy palauttaa mieleen senhetkinen poliittinen tilanne. Ristiretkien aikaan valta ja uskonto olivat kietoutuneet läheisesti toisiinsa (ei vähiten paavin pohjattoman kunnianhimon seurauksena). Siksi valtioitten tärkeitä ja kauaskantoisia ratkaisuja ei saatettu tehdä ilman uskonnollista ”propagandaa”. Se, mitä päätettiin, päätettiin (muka) Raamatun perusteella. Tässä mentiin harhaan ja pahasti. Tämän tunnustaminen ei ole vain kirkon asia vaan yhtä lailla vakava poliittinen ongelma.

Sitä paitsi ei sovi unohtaa, että ristiretket olivat enimmäkseen esivallan vastausta siihen, mihin muslimit - oman kunnianhimon ajamina! - olivat syyllistyneet. He olivat ensin ryhtyneet valloitussotiinsa saattaakseen koko Lähi-idän alueen haltuunsa. Läntinen kristikunta vastasi samalla mitalla ja seurauksena oli väkivallan kierre. En siis tahdo puolustaa ristiretkiä, mutta muslimien olisi syytä muistaa, että he yleisesti ottaen toimivat ”aloittavana osapuolena”. Siksi myös heillä olisi täysi syy pyytää anteeksi aiheuttamaansa kärsimystä. Milloin viimeksi joku ajatollah tai imaami on surrut ja valittanut näitä tai esim. niitä tuhoja, joita islam aiheutti Euroopassa jo 700- ja 800-luvuilla tai reformaation vuosisadalla tai Turkissa armenialaiskristittyjen joukkomurhissa viime vuosisadalla tai tätä nykyä Nigerian ja Sudanin tapaisilla hirmuhallitusten temmellyskentillä? Lännessä islam pitää itseänsä lähinnä uhrina, jota on sorrettu ja yhä vielä sorretaan. Näin yksipuolisesti ja yksioikoisesti asiaa ei kuitenkaan voi tarkastella. Tasapuolisuuden nimessä täytyy kääntää myös mitalin toinen puoli. Vasta silloin voidaan jatkaa keskustelua rehellisesti ja avoimesti.