Kysymys 1919

MIKSI TARVITSEN VAPAHTAJAA?

Monen mielestä on kyllästymiseen asti opetettu totuutta ihmisen syntisyydestä. On ollut masentava kokemus tajuta, että monet uskovan nimeä kantavat eivät tahdo todella sielunsa pohjiin asti tulla pysäytetyksi tämän totuuden eteen. Jotakin järkyttävän pinnallista on meidän uskonelämässämme. Tulee vihaisia vastalauseita: "Aina sinä puhut synnistä. Kyllä me sen muutenkin tiedämme!"

Tuskaisena olen kuitenkin nähnyt, etteivät useimmat uskovat alkuunkaan todella tiedä, mitä synti on. Emme ole joutuneet järkytetyiksi syntisyydestämme Jumalan edessä. Elämrme uskovina salaisen itsevanhurskauden sokaisemina: kuvittelernme olevamme syntisiä ja kaipaavamme armoa. Mutta sydämen kivikova pohja on aivan särkymätön, emmekä koskaan ole todella säikähtäneet Jumalan pyhyyttä. Synti on meille sittenkin enemmän ulkonaisia, näkyviä tahroja, tekosyntejä, sanasyntejä, mielenlaatusyntejä kuin koko olemuksemme pohjatonta ja järkyttävää kapinaa ja vihamielisyyttä Jumalaa vastaan.

Minulle ainakin on ollut ankara läksy oppia, että tämä turmelus seuraa uskovaa halki koko hänen elämänsä. Siitä ei koskaan tule loppua. Tiedän toki, että moni ystävä ei hyväksy tätä totuutta.

Toinen asia, jota olen yrittänyt korostaa, on uskonvanhurskaus tai Jumalan armo Kristuksessa Jeesuksessa. Puhuessani edellisestä totuudesta en ehkä monen mielestä tarpeeksi selvästi ole tuonut esille jälkimmäistä. Myönnän kyllä, etten aikaisemmin oikein uskaltanut puhua Jumalan armosta, Tunsin, että jollei Pyhä Henki saa todella kirkastaa syntiämme synniksi, puhe armosta on vain ihmisen antamaa lohdutusta, jonka avulla jälleen taitavasti vältämme katumuksen ja vedämme armon irstaisuuteemme eli omavanhurskauteemme.

Olen ajatellut, että ellei laki saa meidän uskovien suuta tukituksi ja todella syyllisiksi Jumalan edessä, ei myöskään evankeliumi meille maistu eikä se pääse meitä todella parantamaan.

Näitä asioita kerran pohtiessani sattui silmiini E.V. Pakkalan hartauskirjasta seuraava katkelma: "Oli aika elämässäni, jolloin uskoin, että kristityn ihmisen tie vie Golgatan taa uusiin, suuriin, ihmeellisiin pääsiäiskokemuksiin jo tässa maailmassa ja täällä ajassa - tällä puolen kuoleman linjan. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei Kristuksen seuraamisessa ole mitään tietä Golgatan taa Olen alkanut uskoa, että oikea todellinen, pääsiäinen on meille koittava vasta kuokman virran toisella puolella. "

Oleellisinta, tärkeintä uskonelämässä on näin yhä syvenevä synnin ja armon tunto. Jotka tästä ytimestä lähtevät pois etsiäkseen jotain korkeampaa, menevät harhaan. Pyhän Hengen täyteys on ytimeltään yhä syvenevää synnin ja armon tuntoa loppuun asti samalla aikaa vanhurskaaksi ja syntiseksi. Juurtuminen, kasvaminen ja syveneminen on juuri tämän herkistyvän synnin tunnon keskellä tapahthvaa kasvua meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa .

On henkeäsalpaavan riemullista, kun tämä kaikki alkaa todella kirkastua omalle kohdalle. Mikään ei ole enää minun varassani, vaan kaikki, aivan kaikki on Vapahtajan rakkauden ja armon varassa. Mitä heikommaksi ja syntisemmäksi tulen omissa silmissäni, mitä kuolleemmaksi ja tylsemmäksi tunnen sisimpäni, sitä lapsenomaisemmin kaikkea järkeä ja tunnettani uhmaten saan turvautua ja huutaa avukseni Jeesuksen armoa. Syntien anteeksiantamuksessa on todellakin joka hetki elämä ja autuus.